Näin isänpäivänä ajatukseni ovat olleet tiiviisti Isäni luona, välimatkan takia emme pysty juhlistamaan sitä valitettavasti yhdessä. Lisäksi olen pohtinut isäsuhdettani viime kuukausien aikana paljon. Toki vuosien varrella useasti ennenkin, mutta nyt erityisesti, kun Isälläni on vakava sairaus. Hänellä todettiin yhdeksän vuotta sitten eturauhassyöpä, ja tuolloin käytiin läpi leikkaus- ja sädehoidot. Isä osallistui sopeutumisvalmennuskurssille, toimi vertaistukihenkilönä toisille miehille, puhui potilaan näkökulmasta urologisten hoitajien koulutuksessa, puhui avoimesti sairaudestaan ja toipumisestaan jopa maakuntalehteä myöten.
Tauti saatiin kuriin edellä kertomillani hoidoilla useammaksi vuodeksi. Mutta syöpä on aina krooninen sairaus, vaikka olisi ikään kuin selätetty, siellä se jossain taustalla kuitenkin kummittelee. Matkan varrella aloitettiin lisäksi hormonihoidot, joiden avulla tilanne saatiin pysymään edelleen hallinnassa niin, että vielä kesällä 2011 Isällä oli ns. puhtaat paperit. Tämän vuoden kevättalvella kuitenkin ilmaantui epämääräisiä luustokipuja, ja toukokuun lopussa karu totuus lyötiin eteemme; syöpä on jatkuvasta hormonihoidosta huolimatta levinnyt luustoon. Joka puolelle kehoa. Parantavaa hoitoa ei ole. Heti keväällä aloitetulla sytostaattihoidolla oireita voidaan lievittää, tautia hidastaa. Elinaikaa on parhaimmillaan vastaavissa tilanteissa saatu joitakin vuosia.
Uutinen oli kirjaimellisesti kuin nyrkki palleaan tai isku vasten kasvoja. Oma ammattini ja työkokemukseni auttaa jonkun verran käsittelemään asiaa rationaalisella tasolla, mutta eihän se ole koskaan helppoa, kun on omasta läheisestä kysymys. Olen jo ehtinyt moneen kertaan miettiä esimerkiksi sitä, miten järjestän elämämme, jos Isä tarvitsee apua/hoitoa kotona. Tunteiden ottaessa vallan olen taas pieni tyttö ja pelkään Isäni menettämistä. Vastavoimana olen reipas esikoistyttö, jaksan nauraa isän mustalle huumorille ja vaadin häntä pitämään minut ajan tasalla tilanteesta. Tiedän, ettei tämmöinen asia ja tilanne ole tietenkään muutamalla itkulla itketty. Puhun, mietin, suren, muistelen. Isän oma asenne on kuitenkin positiivinen, sytostaattihoidoilla on hyvä vaste, vaikka sivuvaikutuksetkin ovat sen myötä voimakkaita.
Näinä kuukausina olen siis muistellut lapsuutta ja Isään liittyviä muistoja normaalia enemmän. Päällimmäiseksi nousevat hyvät ja turvalliset muistot. Muistan laturetken, hiihtoharjoitukset pururadalla, lumilinnan rakentamisen, isän lukemassa minulle vaikka osasin jo itsekin lukea, Isän saattamassa minut eka luokan ensimmäisenä päivänä kouluun, uimahalli-, kirjasto- ja laskettelureissut... murkkuikäisenä sain katsoa Isän kanssa jännäreitä telkkarista tai vuokrasimme kaksi videota, joista "lällympi" katsottiin pikkusiskojen kanssa päivällä ja minä sain katsoa Isän kanssa jännemmän illalla. Ja kun oikein sitten hirvitti, tartuin Isää kädestä.
Pienenä surin sitä, että Isä oli joutunut menemään kouluun ensimmäiselle luokalle aivan yksin. Kun Isä muutti muuta perhettä aiemmin toiselle paikkakunnalle uuden työn takia, surin sitä, että hän joutuu olemaan siellä ilman meitä, yksin tyhjässä kodissa. Kun vanhempani erosivat ja muutimme Äidin ja Siskojen kanssa toiselle paikkakunnalle, surin Isän yksin jäämistä. Podin suorastaan huonoa omaatuntoa, osa minusta olisi ehdottamasti halunnut jäädä Isän luokse, mutta en halunnut myöskään eri paikkaan Siskojen kanssa. Nyt suren ja pelkään, että Isän on paha olla...
Isä, jos luet tämän (tiedän hänen ehkä joskus lukevan blogiani), toivotan Sinulle tätäkin kautta hyvää isänpäivän iltaa. Olet tärkeä ja rakas, toivon todella että edessä on vielä monta yhteistä hetkeä. Toivon, että kivut ja hoitojen sivuvaikutuksina syntyvät vaivat saataisiin hoidettua niin, että Sinun olisi hyvä olla kaikesta huolimatta. Niin ja sen haluan myös sanoa, että olen iloinen ja jopa ylpeä asenteestasi ja siitä miten olet avoimella linjauksella myös auttanut kanssaihmisiä!
