Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairastaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairastaminen. Näytä kaikki tekstit

perjantai 1. helmikuuta 2013

Ihme homma








Olen viettänyt kolme vapaapäivää oman mittapuuni mukaan (melkein) tekemättä mitään. Löhönnyt, rötväillyt, laiskotellut, makoillut... yskänpoikanen antoi siihen syyn. Ja ihan oikeasti väsyttikin niin vietävästi, että päätin kerrankin antaa itselleni luvan maata niin paljon kuin mahdollista. Toki jokunen koneellinen pyykkiä ja tiskiä pyörähti siinä sivussa, ja ruokaakin valmistui. Lisäksi tänään uskaltauduin kävelylenkille ystävän kanssa.

Kummallinen on pääni, sillä huono omatunto meinasi vaivata sen sohvalle majoittumisen takia. Miksi? Miksi sitä ei vaan voi hyvillä mielin viettää joskus tämmöisiä päiviä? Ihmeellistä. 





sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Isä






Näin isänpäivänä ajatukseni ovat olleet tiiviisti Isäni luona, välimatkan takia emme pysty juhlistamaan sitä valitettavasti yhdessä. Lisäksi olen pohtinut isäsuhdettani viime kuukausien aikana paljon. Toki vuosien varrella useasti ennenkin, mutta nyt erityisesti, kun Isälläni on vakava sairaus. Hänellä todettiin yhdeksän vuotta sitten eturauhassyöpä, ja tuolloin käytiin läpi leikkaus- ja sädehoidot. Isä osallistui sopeutumisvalmennuskurssille, toimi vertaistukihenkilönä toisille miehille, puhui potilaan näkökulmasta urologisten hoitajien koulutuksessa, puhui avoimesti sairaudestaan ja toipumisestaan jopa maakuntalehteä myöten. 

Tauti saatiin kuriin edellä kertomillani hoidoilla useammaksi vuodeksi. Mutta syöpä on aina krooninen sairaus, vaikka olisi ikään kuin selätetty, siellä se jossain taustalla kuitenkin kummittelee. Matkan varrella aloitettiin lisäksi hormonihoidot, joiden avulla tilanne saatiin pysymään edelleen hallinnassa niin, että vielä kesällä 2011 Isällä oli ns. puhtaat paperit. Tämän vuoden kevättalvella kuitenkin ilmaantui epämääräisiä luustokipuja, ja toukokuun lopussa karu totuus lyötiin eteemme; syöpä on jatkuvasta hormonihoidosta huolimatta levinnyt luustoon. Joka puolelle kehoa. Parantavaa hoitoa ei ole. Heti keväällä aloitetulla sytostaattihoidolla oireita voidaan lievittää, tautia hidastaa. Elinaikaa on parhaimmillaan vastaavissa tilanteissa saatu joitakin vuosia. 

Uutinen oli kirjaimellisesti kuin nyrkki palleaan tai isku vasten kasvoja. Oma ammattini ja työkokemukseni auttaa jonkun verran käsittelemään asiaa rationaalisella tasolla, mutta eihän se ole koskaan helppoa, kun on omasta läheisestä kysymys. Olen jo ehtinyt moneen kertaan miettiä esimerkiksi sitä, miten järjestän elämämme, jos Isä tarvitsee apua/hoitoa kotona. Tunteiden ottaessa vallan olen taas pieni tyttö ja pelkään Isäni menettämistä. Vastavoimana olen reipas esikoistyttö, jaksan nauraa isän mustalle huumorille ja vaadin häntä pitämään minut ajan tasalla tilanteesta. Tiedän, ettei tämmöinen asia ja tilanne ole tietenkään muutamalla itkulla itketty. Puhun, mietin, suren, muistelen. Isän oma asenne on kuitenkin positiivinen, sytostaattihoidoilla on hyvä vaste, vaikka sivuvaikutuksetkin ovat sen myötä voimakkaita.

Näinä kuukausina olen siis muistellut lapsuutta ja Isään liittyviä muistoja normaalia enemmän. Päällimmäiseksi nousevat hyvät ja turvalliset muistot. Muistan laturetken, hiihtoharjoitukset pururadalla, lumilinnan rakentamisen, isän lukemassa minulle vaikka osasin jo itsekin lukea, Isän saattamassa minut eka luokan ensimmäisenä päivänä kouluun, uimahalli-, kirjasto- ja laskettelureissut... murkkuikäisenä sain katsoa Isän kanssa jännäreitä telkkarista tai vuokrasimme kaksi videota, joista "lällympi" katsottiin pikkusiskojen kanssa päivällä ja minä sain katsoa Isän kanssa jännemmän illalla. Ja kun oikein sitten hirvitti, tartuin Isää kädestä.

Pienenä surin sitä, että Isä oli joutunut menemään kouluun ensimmäiselle luokalle aivan yksin. Kun Isä muutti muuta perhettä aiemmin toiselle paikkakunnalle uuden työn takia, surin sitä, että hän joutuu olemaan siellä ilman meitä, yksin tyhjässä kodissa. Kun vanhempani erosivat ja muutimme Äidin ja Siskojen kanssa toiselle paikkakunnalle, surin Isän yksin jäämistä. Podin suorastaan huonoa omaatuntoa, osa minusta olisi ehdottamasti halunnut jäädä Isän luokse, mutta en halunnut myöskään eri paikkaan Siskojen kanssa. Nyt suren ja pelkään, että Isän on paha olla...

Isä, jos luet tämän (tiedän hänen ehkä joskus lukevan blogiani), toivotan Sinulle tätäkin kautta hyvää isänpäivän iltaa. Olet tärkeä ja rakas, toivon todella että edessä on vielä monta yhteistä hetkeä. Toivon, että kivut ja hoitojen sivuvaikutuksina syntyvät vaivat saataisiin hoidettua niin, että Sinun olisi hyvä olla kaikesta huolimatta. Niin ja sen haluan myös sanoa, että olen iloinen ja jopa ylpeä asenteestasi ja siitä miten olet avoimella linjauksella myös auttanut kanssaihmisiä! 













keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Syysaatoksia










Taistelen tautitilaa vastaan, perinteinen syysflunssa hiipi kurkkukivun voimin eilen aamulla kimppuuni.

Vuorotyö sujuu, hieman tekee ajoittain tiukkaa peräkkäinen ilta-ja aamuvuoro. Mutta muuten mukavaa. 

Omenat tippuvat puista semmoista tahtia, ettemme meinaa ehtiä kerätä niitä. Eilen aloitin punaposkien säilömisen tekemällä ensimmäisen erän sosetta, ja kuivuri huristeli naposteltavaa. Tuoremehuaseman hinnastoja jo katselin sillä silmällä, että josko tänä vuonna taas mehuakin saisimme aikaiseksi.

Pihlajanmarjat ovat ihastuttavan värisiä ja kokoisia, hyytelöä olen kerran kauan sitten yrittänyt niistä huono-onnisesti tehdä. Nyt nuo marjat kyllä houkuttelisivat kokeilemaan taas sitäkin. Tai jos vaikka omppujen kanssa mehustaisi niitä itse?

Metsään tekisi mieli, puolukoita kun on reilusti kuulemma. Sieniä meillä on kuivattuna vielä viime syksyltäkin niin paljon, että saa nähdä kannattaako niitä haalia kasaan. 





keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Odottelua






Tämä kesä tuntuu muodostuvan odotuskesäksi. Olen odottanut lämpimiä ilmoja, Siskon vauvan syntymistä, oman loman alkamista, pääsykoetuloksia, kesäkekkereitämme, Valamon reissua ja uutisia Isämme voinnista. En ole täällä aiemmin voinut kirjoittaa asiasta, mutta nyt kerron sen verran, että mukanani kulkee Iso Huoli. Isällämme on vakava sairaus ja sen vaiheet, mahdolliset lisätutkimukset ja suunnitellut hoidot vaikutuksineen odotuttavat myös. 

Lomanodotus loppuu huomenna, sen jälkeen edessä on reilun kolmen viikon vapaus. Kumotakseni tämän odotusteemani, yritän olla asettamatta liian suuria odotuksia lomalle. Yhdessäoloa oman perheen kanssa. Tapaamisia sukulaisten kanssa. Vauvan nuuskuttelua jossain vaiheessa. 
Siinähän sitä.










perjantai 6. heinäkuuta 2012

Pysäkillä






Juhlahumuviikkojen jälkeen oloni on pysähdyksissä. Lisäksi vielä kesäflunssa käymässä kimppuun, juuri kun kesä alkaisi säiden puolesta tuntua kesältä. Yritän lepäillä tämän päivän, huomenna suuntaamme Puuhamaahan Ystäväperheen kanssa.

Työpäiviä ennen kesälomaa on jäljellä kaksitoista, se kuulostaa paremmalta kuin kolme työviikkoa. Viikon päästä edessä matka Itä-Suomeen ja käväisenpä Venäjän puolellakin ensimmäistä kertaa elämässäni. Menemme nimittäin isäni puolen sukulaisten kanssa Vanhaan Valamoon. Lapset ovat ensin Mummon hoivissa, ja palauduttuame Valamosta, jäävät he vielä Ukin luokse lomailemaan. Ajelen siis takaisin itsekseni, tuoden vielä yhden erän tavaraa Mummolasta. 

Minulla olisi lukuisia kuvia käsiteltäväksi, mutta inspiraatio on blogin suhteen tuntuu olevan hukassa. Kai se kuuluu jokaisen bloggarin käydä tämä vaihe läpi; mitä varten ja miksi tätä teen? Kiinnostaako tämä ketään, ja kun kuitenkin jaan samoja asioita Facebookissakin, niin kannattako kahta paikkaa ylläpitää? On niin paljon hienoja blogeja, joissa on kirjoitettu niin nasevasti aiheista, joita itsekin ajattelen ja käsittelen, että koen jonkin sortin sisäistä alemmuuskompleksia. Ja se sama vanha virsi, että vaikka tätä itseään varten tekee, niin tokihan julkiseen blogiin liittyy aina se kanssakäymispuoli, joka tietysti hiipuu, jos on itse laiska. 

No katellaan.











perjantai 6. huhtikuuta 2012

Day 6; Lunch





Räkätautisen lounaaksi sopii hyvin lämmittävä ja helposti nieltävä kasvissosekeitto. 

Neiti Esikoinen oksensi viime yönä yhdeksän kertaa ja on maannut tämän päivän tokkuraisena. Lämpökin nousi. Huomisten synttäreiden tiimoilta meille on tulossa majoittujia, joista neljä on alle viisivuotiaita. Saas nähdä miten tässä juhliin selvitään. Oma pää on räkää täynnä, silmät ja nokka vuotavat kilpaa. 

Niin ikävää.


torstai 16. helmikuuta 2012

Tautinen viikko



Vuodenvaihteessa lunta oli näin vähän.


Se maanantainen väsymykseni enteilikin sitten nuhaa. Olin Kuopuksen kanssa tiistain kotosalla, ystävänpäivä meni rattoisasti sohvalla telkkarin äärellä ja taloa lämmittäessä. Sunnuntaina vielä hiihdin hyvissä voimissa kympin ja olo oli mainio. No nyt on sitten menty matalalla profiililla nämä kaksi päivää töissä. Maanantaina aloitti uusi opiskelijakin harjoittelunsa meillä, ja hermoilin sitä tapani mukaan ennakkoon. Onneksi on jo ensimmäisten päivien perusteella osoittautunut näppäräksi ja osaavaksi nuoreksi naiseksi, joten käytännön työt ovat olleet hänen hommanaan, ja minä olen ohjannut/valvonut... 

Hra Kuopus on jo kutakuinkin kunnossa, oli hoidossa eilen ja tänään. Yskii kyllä vielä, mutta taitaa olla tauti selätetty muuten. Viikonlopuksi olisi tiedossa mukavaa ohjelmaa, toivon ettei oma vointini mene huonompaan suuntaan. Huomenna pitäisi tulla tupa "täyteen" naisia lastenvaatteiden merkeissä, mahdollisesti saan AW:n ja pienen Kummipoikamme kutsuille myös. Lauantaina vuorostaan toinen lapsuudenystävä tulossa vierailulle perheensä kanssa pitkästä aikaa.



sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Kaunis päivä





Kameran kanssa pihalle klo: 8.30 yövaatteilla ja aamutakilla. Pakkohan se oli, vaikka tautitila ei vieläkään tahdo päästää minusta otettaan. Kaunista, marraskuu näyttää hienompaa puoltaan.

Kirkkaasta päivästä huolimatta kirjoitan tämän tähän, jälleen kerran Äiti itä-teoksesta.

" Sininen hämärä. 
Hetki kahden pimeän välissä, kun marraskuu kääntää kylkeä."

 Mies oli ystävänsä mökillä viime yön, lapset pääsivät viereeni isoon sänkyymme jo illalla. Tyytyväisinä tuhisivat, mutta minä en osannutkaan nukkua. Tänään päivällä kannoin sisälle seitsemän telineellistä puita ja olin aivan poikki. Miten tämä ottaa nyt näin voimille?



torstai 17. marraskuuta 2011

Flunssaisen naisen ajatuksia




- paahdettu ruisleipä tuoksuu hyvältä
- palava koivuntuohi tuoksuu turvalliselta ja kotoisalta
- äitini tekemä punajuuri-perunasosekeitto on sopivaa flunssaruokaa ja yksi parhaista keittoruoista jonka tiedän (sitä on pakastimessa vielä kolme litraa)
- hiukseni alkavat yltää kiinni, pienelle ponihännälle vaikka en ole tehnyt varsinaista päätöstä pitkistä hiuksista
- on tajuttava oma parhaansa ja sairastettava ilman huonoa omaatuntoa
- kurkkukipua voi olla monenlaista; nielaisuun liittyvää, jatkuvaa särkyä/jomotusta, se voi tuntua vain nielussa tai sitten ihan todella syvällä kurkussa, jossain äänihuulten seutuvilla
- synttärilahjaksi saamani marmorikynttilä palaa kauniisti ja punaiset huopa-aamutossut lämmittävät jalkojani
-  mitä haluaisin tehdä isona... katselen ammattikorkeakoulujen tarjontaa ja leikin ajatuksilla...
- miten rakkaan ystäväni loppuraskaus etenee, milloin saan ihanan tekstiviestin...
- Miehelläni on viikset Movember-hengessä ja siinä on totuttelemista :)
- ylihuomenna Neiti esiintyy ensimmäisen kerran naisvoimistelijoiden riveissä
- punainen eri sävyissään lämmittää mieltäni tautitilan kourissa




tiistai 4. tammikuuta 2011

Tautitila






Uusi vuosikymmen alkoi kohdallani "sänky seljässä", lauantaista alkaen olen ollut sitkeän flunssan kynsissä. Eikä loppua näy. Nyt sen verran parempi olo, että jaksoin parkkeerata koneen ääreen kuvia siirtämään. Taudin lisäksi ahdistavaa on se, että minulla ei ole töissä sijaista. Kollegani on lomalla, ja varahenkilömme sijaistaa nyt sitten sekä häntä että minua. Erittäin tylsä tilanne.

Onnekseni äitini tuli meille juuri uudenvuodenaattona, olen voinut maata rauhassa. Kun päänsärky helpotti, aloitin lukemisen, alkuun päästyäni luin kolme kirjaa kahden vuorokauden aikana! Elina Hirvosen kiitetyn esikoisteoksen Että hän muistaisi saman lukaisin yhtä kyytiä lauantai-iltana kuumeen vähän laskettua. Pidin siitä kovasti, ja aihepiiri (mm. läheisen mielenterveysongelma) tuli niin lähelle, että en voinut laskea kirjaa kädestäni.

Sen jälkeen tartuin Joyce Carol Oatesin Kosto; Rakkaustarina-kirjaan, jota olin jo pari viikkoa odotuttanut yöpöydällä. Susalla ja lumiomenalla hienot esittelyt ja arviot tästäkin kirjasta. Aihe oli sen verran rankka, etten uskaltanut aloittaa kirjaa joulunpyhinä, mutta yllätyin miten "helposti" sain sen kuitenkin luettua. Kolmaskaan kirja ei ollut mitenkään kevyt, mutta kauniisti ja taitavasti kirjoitettu. Se oli myös Elina Hirvosen kirja, viime vuonna ilmestynyt Kauimpana kuolemasta (täällä esittely) ja täytyy sanoa, että innolla jään odottamaan häneltä seuraavaa  teosta!