Tai ehkä minä saatan täällä jotain sanoa. Tai julkaista kuvia. Ehkä purkaa jotenkin jotakin. Ainakin tätä arkea kaiken surun keskellä. Siitä on kuitenkin selvittävä, vaikka mieli on raskas ja huoli läheisistä rinnassa painava. 

En minä edellisen otsikkoni tavoin ole kai koskaan sanaton. Puhun paljon. Niin paljon, että väsyn siihen joskus itsekin. Otsikollani ajattelin viittaavani siihen, ettei tilanteelle meinaa olla sanoja. Sitten kuitenkin kirjoitin sanoja olevan paljon, muttei täällä kerrottavaksi. Tämä kaikki sekavuus kuvaa viimeisen viikon mielentilaa ja keskittymiskyvyn puutetta. Aloitan monta hommaa saamatta niitä kunnolla loppuun. Sitä teen normaalistikin, mutta nyt hajamielisyys on huipussaan. Mutta se on ohimenevää, tiedän.