"Otan osaa..."

Tuttavaperheen lapsilta kuoli kuluneella viikolla toinen isoisä. Mainitsin asiasta lapsillemme, että tietävät jos nämä heidän kaverinsa, luokkatoverinsa vaikuttavat surullisilta tai ovat pois koulusta. Tänään kysyin Neidiltä oliko asiasta ollut puhetta. Hän kertoi sanoneensa kyseisen perheen tyttärelle: "Otan osaa" ja kysyneensä mihin isoisä kuoli. Ihan vaan hiljaisesti olivat muutaman sanan vaihtaneet jonottaessaan välitunnilta sisälle... Neiti lisäsi vielä, ettei hän viitsinyt siinä kysellä enempää, "alkaa mainostaa asiaa", kun oli muita ympärillä. Minun 9-vuotias tyttäreni!!! Empaattinen hän on ollut pienestä pitäen, mutta tämä piirre on ehkä ollut hieman piilossa viime vuosina. Olin hänen ymmärryksestään aidosti yllättynyt, liikuttunut ja ylpeä. 

Miten vaikeaa meidän aikuistenkin on toisinaan lähestyä henkilöä, joka on menettänyt rakkaan ja läheisen ihmisen. "Otan osaa"- lausahdus kuulostaa helposti tökeröltä omasta suusta sanottuna, kun haluaisi sanoa enemmänkin. Tai joskus sen voi sanoa vain koska niin kuuluu sanoa, varsinkin jollekin vieraammalle, kaukaisemmalle ihmiselle suruvalittelua esittäessään. Ottaako silloin aidosti osaa toisen suruun, jos ei edes kunnolla tunne tätä henkilöä? Mutta parempi tietenkin sanoa "Otan osaa" kuin olla sanomatta mitään toisen suruun viittaavaa. Eräs ystäväni on sanonut käyttävänsä mieluummiin jotain tämän kaltaista ilmaisua: " Olette ajatuksissani" tai "Olen ajatuksin mukana surussanne". Kauniisti ilmaistu se myötäeläminen näidenkin sanojen välityksellä. 

Näin Pyhäinpäivän aattona kääntyvät ajatukseni tämän postauksen myötä edesmenneisiin isovanhempiini. Ostin tänään kynttilän, jonka haluan huomenna käydä sytyttämässä kirkkomme pihalla olevan kaivon reunalle, paikkaan jossa voi muistaa muualle haudattuja omaisiaan. Näin teimme viime vuonnakin, toivon mukaan siitä tulee perinne, jota lapsetkin voivat aikanaan jatkaa...