Tukossa

Ei, kyse ei ole flunssasta tai allergiaoireista. Minulla on jonkin sortin identiteettikriisi. Tai alkava neljänkympin kriisi. Tai ihan vaan joku muu ikäkausikriisi. Ainakin olen viime ajat vatuloinut itseeni, itsetuntemukseeni ja käytökseeni jne/yms liittyvää kiitettävästi. Terveyskeskuspsykologi, jonka luona kävin siskoni miehen kuoleman aiheuttamaa shokkireaktiota purkamassa, sanoi viimeisellä tapaamiskerralla, että on ihan luonnollista näin ison järkytyksen jälkimainingeissa päätyä pohtimaan omaakin elämää monelta kantilta.

Tokihan näitä kausia on ollut ennenkin ja useampiakin. Joskus vain hetken kestäviä, joskus useamman kuukauden rupeamia. Monen monta kertaa olen ollut aikeissa vuodattaa tännekin silkkaa ajatusten virtaa ja etenkin sitä virran pohjasakkaa, mutta sitten jonkinaisteinen itsesensuuri iskee viime tingassa. Se on sinänsä sääli, kirjoittamalla voisin saada helpotusta olooni. Pätevä ja aina parhaaseensa pyrkivä puoli minussa haluaisi kirjoittaa vain viimeisteltyjä, loppuun asti ajateltuja ja fiksuja ajatuksia. Hah.

Kaivoin blogistani vajaan kolmen vuoden takaa tämän. Allekirjoitan siitä edelleen paljon, ja tuo siteeraamani ajatus, niin totta! Tuossa postauksessa mainitsemani kasvuvaihe; onko tämä nyt menossa oleva sitä samaa vai jotain uutta... tiedä häntä, mutta ajoittain olen kovin tuskastunut kaikkeen päässäni vellovaan ja tunnetilat vaihtelevat laidasta laitaan. Osa tästä olosta on jälleen kerran suoraa seurausta oman kroppani huonosta hoidosta. Tarkoitan tällä liian vähäistä liikuntaa, liikaa syömistä, ja liian vähäistä unta. Mutta iso osa on myös jotain muuta, isompaa. Kuka minä olen, miksi olen tämmöinen kuin olen, miksi toimin niin kuin toimin, mitä minä haluan?!? Siinäpä sitä miettimistä pitkän perjantain iltana.

Remonttiväsymys meinaa ottaa vallan. Työ häiritsee vapaa-aikaa ja remontin etenemistä... tai oikeastaan peruskotityöt häiritsevät minua ja tekemistä. Voisiko remontin ajaksi palkata kotihengettären. Tapetti on valittu, ihana Tapettitehtaan Lumikide harmaa-valkoisena. Olohuoneen kahden seinän ja pönttöuunin maalit on valittu. Pohjamaalattiin jo kerran kaikki seinät, mutta saumat alkoivat ratkeilla parista kohtaa onnettoman, vanhan, ilmeisesti liian kuivan saumapaperin takia. Siis takapakkia, ja sekös harmittaa.

Olen pitkästä aikaa aivan järjettömän väsynyt. Ilmeisesti reissusta paluun jälkimaininkeja. Eilinen tavaroiden purku- ja pyykkiurakka hoitui ihmeellisellä energiapiikillä. Viime yönä kuitenkin nukuin huonosti, jokin allergisen tuntuinen kutina kurkussa katkoi uniani. 

Nyt väsyneenä kaikki tuntuu synkältä ja ärsyttävältä. Vaikka takana onkin mukava päivä siskon luona vierailun merkeissä. 

Tämä kesä on ollut outo. Kesä jolloin meillä siirryttiin lopullisesti lastenlaulujen kuuntelemisesta hiphoppiin ja discopoppiin. Kesä jolloin emme ole kertaakaan pyöräilleet uimarannalle. Kesä jolloin harmaa huolen varjo häilyy mielessäni ja sydämessäni melkein jatkuvasti, siitäkin huolimatta, että iloisia ja onnellisia hetkiäkin on ollut paljon. Kesä joka on loppumassa ennen kuin oikein alkoikaan. 

Torstai-iltana

"Ilman talvea ei kevätkään olisi niin ihastuttava. Ilman vaikeuksia eivät hienoimmatkaan hetket tuntuisi miltään." 

- Anne Bradsteer-

"Jos jäät odottamaan sitä täydellistä hetkeä, jolloin kaikki on vaaratonta ja varmaa, saat ehkä odottaa turhaan. Vuoret jäävät kiipeämättä ja kilpailut voittamatta tai kestävä onni saavuttamatta.! 

-Maurice Chevalier-

Mitäänsanomaton ja keskinkertainen olotila. Siivoilen nurkkia. Hinnoittelen tavaraa kirppiselle. Laitan surutta vaatteitani kiertoon. Kävin kaksi viikkoa sitten värianalyysissä. Mikä hyvä syy ostaa uusia vaatteita. Se toinen syy on harmittavaisempi ja sen takia olotila räytyilee myös. 

Onneksi on taas vapaat edessä. Tähän voisi tottua. 

Minä, sairaanhoitaja...ko?

Sairaanhoitajan työ ei ole ollut lapsuuteni toiveammatti. En koe sen olleen minkään sortin kutsumusammatikaan. Tulin alalle aika lailla puolivahingossa. Abiturienttikevään aikana hakuoppaita selatessa päädyin aina sosiaali-ja terveysalan sivuille. Yliopisto-opinnot eivät kiinnostaneet, ja toivoin saavani opinnoistani selkeän ammatin. 

Se oli selvää, että haluan tehdä töitä ihmisten parissa, ehkä sitä sitten voi sanoa jonkin sortin kutsumukseksi. Ihan alunperin haaveilin kätilön opinnoista, mutta sitä mahdollisuutta ei tuolloin (1990-luvun puolivälissä) ollut Joensuussa. Silloisen seurustelusuhteeni tai ehkä jonkin asteisen arkuuden vuoksi en tuossa vaiheessa hakeutunut kotinurkkia pidemmälle. 

Opiskeluaika meni joutuisasti, harjoittelut olivat antoisia ja koin valinneeni sopivan alan. Harjoittelupaikoista saamani, pääasiassa hyvä palaute kannusti jatkamaan. Valmistumisen aikoihin luokkatoverini vielä äänestivät minut Sairaanhoitajaliiton myöntämän stipendin saajaksi. Keskeisinä kriteereinä olivat mm. hyvät vuorovaikutus-ja yhteistyötaitoni, sitoutumiseni hoitotyön arvoihin ja haluni kehittää omaa persoonaani. 

Opiskeluaikana totuin ainaiseen oman itseni ja toimintani ruotimiseen, jatkuvaan palautteen vastaanottamiseen. Jokaisessa harjoittelussa pidimme oppimispäiväkirjaa ja itsearviointi oli hyvin tärkeä osa ammatillista kehittymistä. Työelämän melskeessä se jää valitettavan vähälle tai jopa katoaa kokonaan. Opiskelijoita ohjatessa onneksi ajoittain alkaa taas tutkailla omaa toimintaansa. Työnohjausta meillä on ollut vain satunnaisesti, ja se on ollut mielestäni lähes hyödytöntä. 

Pitkäaikaissairaiden hoivaosastolla työskennellessäni työyhteisö oli mukava, porukkahenki parhaimmillaan loistavaa. Sen avulla jaksoi ajoittain hyvinkin raskasta työtä paremmin, ja töissä oli oikeasti kivaa. Tällä hetkellä minut valtaa ajoittain tunne, etten kuulu mihinkään porukkaan. Toisaalta pidänkin työni itsenäisyydestä, ja lähimmän kollegani kanssa toki tuemme toinen toisiamme. Asiakkailta saatu positiivinen palaute on tietenkin tärkeintä palautetta, mutta tätä kirjoittaessani havahduin oikein miettimään, että milloin kukaan työtoveri on antanut palautetta? Suoraa kritiikkiä? Rakentavaa palautetta? Vai mietinkö, odotanko liikaa? Entä muistanko itse antaa palautetta ja kiitosta muille? Tai miten esitän itse rakentavaa kritiikkiä? 

Väsyneenä koen olevani hukassa itseni kanssa. Minkälainen työkaveri minä olen? Minkälainen sairaanhoitaja minä olen? Minkälainen ihminen minä olen? Täyttäisinkö nyt niitä kriteereitä, joiden perusteella opiskelukaverit valitsivat minut aikoinaan sen stipendin saajaksi? Mielestäni tiedän useitakin kehitettäviä asioita itsessäni, mutta entä jos on jotain mitä en tajuakaan? Jotain, mitä kukaan ei ole saanut sanotuksi? Ammatillinen identiteettini on jotenkin taas hatarampi kuin aikoihin...

Puntaroin monenlaisia vaihtoehtoja, valintoja ja päätöksiähän tässä täytyy saada jossain vaiheessa... Olen pähkäillyt näitä asioita kuta kuinkin viitisen vuotta enemmän tai vähemmän. Pitkään on ollut jonkin asteinen suvantovaihe, kolme ja puoli vuotta sitten saamani vakituinen toimi kotihoidossa ikään kuin tasoitti tilannetta. Toi uuden tilanteen eteeni. On toki ollut ajoittain hirvittävän rankkaakin. Mutta taas olen tässä myllerryksessä. Mitä minä halua tehdä isona? Miten minä haluan ihmisenä kehittyä? Mikä on minun tarkoitukseni tässä elämässä?

Ostin kortin itselleni

Oloni oli iltapäivällä kotiin ajellessa haavoittuvaisen haperoinen ja repaleisen riekaleinen. On se aika kuukaudesta, kun itku voi tulla vaikkapa iltalenkillä vastaantulevan vieraan eukon tokaisusta; "Koita olla tuikkimatta sillä valolla silmiin!!" (korjasin otsalamppua parhaillaan juuri siksi, etten sokaisisi vastaantulijoita...)

Se on myös se aika, kun tekee mieli syödä koko ajan ja mitä vaan. Se aika kun tekee mieli kääriytyä peiton alle ja vain sääliä itseään ja valittaa pienuuttaan. 

Ja sitten siihen samaan syssyyn kuitenkin tajuaa aivan kirkkaasti kaiken omassa elämässä olevan hyvin. Siitäkin huolimatta näidenkin aikojen täytyy antaa tulla ja olla. Vaikka jollakin toisella on jonkin asian kanssa enemmän painimista kuin minulla, ei se tarkoita, että minun pitäisi vähätellä sen takia omaa pahaa mieltäni tai alavireisyyttäni, eihän?

Ruokaostoksilla päädyin korttihyllylle, ja sieltä silmiini osui kuvassa olevan kortin teksti. Osuipas muutostarveaatoksiini oivasti! Lisäksi kaunis pakkassää ja iltalenkki lasten sekä kameran kanssa piristivät mieltäni (sitä eukkoa lukuunottamatta). Iltatoimien aikaan lapset saivat minut vielä nauramaan vedet silmissä, joten nyt on kaiken kaikkiaan parempi olo. Juon Uskollinen ystävä-teetä ja neulon ehkä pari riviä yhden pienen, pian nimen saavan lapsukaisen lahjaan...

Kiltti

"Sie olet liian kiltti" sanoi tänään opiskelijani, joka karjalaisten sukujuuriensa takia on vaihtanut miun murteelle. Niin, enimmäkseen olen liian kiltti, se on totta. On niin vaikea delegoida, muka helpompi hoitaa asiat itse. Ja sitten hosun ja väsyn hommien kasautuessa,  kun olen luvannut tehdä paljon. Tai ainakin liikaa. Työpäivieni pitäisi olla sen verran väljiä, että akuuteille tilanteille olisi aikaa. Se vaan ei mene niin... 

Ammattitaitoa vaatii antaa toimintaohjeet lähihoitajalle puhelimitse, usein kuitenkin sairaanhoitajan odotetaan rientävän paikalle pää kolmantena jalkana. "...mutta aikatauluni menee sekaisin", minulle vastattiin ensin puhelimessa. "Niin, aina jonkun aikataulu menee sekaisin" vastasin ja olin ylpeä, etten heti ollut se joustava osapuoli. Olisiko minunkin pitänyt sekoittaa oma aikatauluni, kun pystyin puhelimessa ohjeistamaan miten toimitaan? Siitä huolimatta, etten rynnännyt kyseiseen tilanteeseen, päivän aikataulu oli tiivis ja vartin verran meni ylitöiksikin. Jos minulla ei olisi perhettä, uhraisin varmaan aikaani ylitöihin jatkuvasti. 

Onneksi on perhe.

Ajatus esiliinan jemmaamisesta eli materiaähky/epäjärjestysvuodatus

Kyllä tätä tavaraa kertyy ihmiselle aivan käsittämätön määrä! 

Minulla on menossa jonkilainen materiaähkyvaihe, vaikka toisaalta juuri minä olen se ensisijainen shoppailija/kirppistelijä tässä perheessä. Itse siis olen suurimman osan meillä olevasta materiasta hankkinut. Ensi maalikuussa tulee kahdeksan vuotta täyteen tässä omakotitalossa. Meillä on varastotilaa paljon, sekä itse talossa että piharakennuksissa (autotalli sekä sauna-,liiteri-,verstas- / varastorakennus). Ja sitä tavaraakin on sitten sen mukaisesti. Helppohan sitä on jemmailla ja siirtää pois näkyvistä, jos tuskastuttaa. Lisäksi vielä tunnustan olevani jonkin sortin jemmari; "tätä voi vielä joskus tarvita" tai "kyllä minä tämän korjaan pikaliimalla"- nämä lausahdukset olen itsekseni useamman kerran huomannut ilmoille päästäväni. 

Viime talvena sain siivottua keittiönkaapit, ja ällistyttävän paljon niistä löytyi tarpeetonta tavaraa. Mm. laseja ja tarjoiluastioita joita ei ollut koskaan käytetty. Mutta nyt ne astiat ovat sitten majailleet kellarissa jo yli puoli vuotta... Tämän tietokone- ja työhuoneen kaapeissa on järjetön määrä kaikenmaailman rompetta. Minä kyllä tiedän suunnilleen missä mikäkin tavara on tässä talossa... mutta miten kauan langat pysyvät käsissäni, jos en ala karsia jostain suunnasta?

Hetki sitten pyykkiä levittäessäni sain itseni kiinni ajatuksesta säästää lapsille pieneksi käyneet essut mahdollisia tulevia lapsenlapsiani varten!!! Siis haloo!! Siihen, että minusta tulee isoäiti, voi mennä vaikka 30 vuotta!! (tai toisaalta vain kymmenen vuotta) Ehdin tällä ajatusmallilla hankkia/jemmata mahdollisille lapsenlapsilleni koko leikki-iän vaatteet ja lelut jne. Kaheli ihminen!

Kevättalvella tein haastepostauksen, jossa kotia piti kuvata juuri sellaisena kuin se on sillä hetkellä. Kuvat olivat monelle lohduttavia; hyvä että muillakin on noin sotkuista. Jep. En minä ole koskaan ajatellut, että toisten kodeissa on aina semmoista kuin sisustuslehtien artikkeleissa. Mutta on tämä jotain aivan järkkyä, mihin kuntoon koti menee parissa päivässä siivoamisen ja järjestelyn jälkeen! Kuten monesta muustakin äiti-ihmisestä, koen tekeväni välillä aivan turhaa työtä. Kukaan ei huomaa, näe tai kiitä. Tai no nyt liioittelen, kyllä Mies kiittää. 

Nuorempana siivosin ja järjestin. Neiti Esikoisen ollessa pieni, siivosin aina lelut (joita toki oli vähän nykyiseen verrattuna) joka ilta lattioilta ja keittiön tasot kiilsivät "nuoltuina" valmiina uutta, reipasta päivää varten. Oma äitini ei ole ollut mikään intohimoinen siivoaja/järjestäjä, ainakaan enää sinä aikana jonka minä pystyn muistamaan. Minä jopa kotoa muutettuani kävin raivopäisesti siivoamassa äidin ja siskojen luona. No, sillä siivoamisella ehkä lievitin henkistä pahaa oloa, ikävää tai huonoa omaatuntoa aikaisesta muutostani johtuen... mutta se onkin toinen juttu se.

Johonkin se innokas järjestäjä ja siivoaja on kadonnut. Joskus jopa Mies tarttuu imuriin ennen minua. Eikä kodin tosiaankaan tarvitse olla tiptop koko ajan. Mutta kun eteisessä vyöryy kenkävuori vastaan ja nätin lipaston päällä ovat suloisessa sekamelskassa aurinkolasit, lasten kiviaarteet, kissanvaljaat, lasten kukkarot jne jne., niin alkaa huonona (joskus parempanakin) päivänä keittää. Tai kun kukaan ei jaksa/ehdi/muista tyhjentää astianpesukonetta, leviää pieneltä tiskipöydältä likaisten astioiden massat erittäin lyhyessä ajassa puulieden kautta työtasoille. Tai kun pyykkivuoret ovat jo kokeneimmankin "arkiseikkailijan" valloitettavaksi ylitsepääsemättömän tuntuisia... 

Huomenna menen kaverini kanssa varaamaan yhteisen kirpputoripöydän. Vaatteita on lajiteltuna jo pari laatikollista, hinnoittelun hoidan huomenna myös. Jos tavaraa näyttää menevän hyvin ja tasaisella tahdilla, niin sitte pidämme pöydän useamman viikon ajan. Josko sitä kautta pääsisin alkuun yhden elämänhallintaani selvästi epäsuotuisasti vaikuttavan asian kanssa. 

Rymy tuli taloon

Perheessämme on nyt reilun viikon ajan eletty "vauva-arkea". Kuvissa rymyävä pikku herra saapui meille naapurista sovitusti. R-kirjaimella alkavaa nimeä mietittiin ahkerasti, piti saada Roopen nimeen rimmaava pari. Rymy siitä tuli ja on nimensä veroinen! 

Suloinen kun mikä, sylissä viihtyvä ja kehräävä katti. Mutta yöelämä on toistaiseksi ihan mahdotonta. Meidän sänkyyn ei nelijalkaisilla ole asiaa ja siihen kouluttaminen on nyt luonnollisesti työn alla. Miten kovapäinen voi pieni kissa olla? En yhtään muista miten nopeasti Roope ja Peksi kaksi vuotta sitten oppivat asian, mutta tämä saattaa tulla kymmenenkin kertaa peräkkäin sänkyymme. Tämä seikka tahtoo vähän kiristää hermoja, isäntä kun ei muutenkaan hirmusti noista kattimuksistamme välittäisi ja sitten vielä sotkee yöunia... Toki itsekin olen katkonaisten unien takia väsynyt ja ärtyisäkin. Toivotaan, että tämä vaihe menee pian ohi...

Roope on ottanut "pikkuveljen" vastaan ihmeen mukavasti. Toki kouluttaa pienempäänsä, mutta toisaalta Rymy kyllä haastaakin nujakoimaan. Toistaiseksi eivät vielä ole yhdessä nukkuneet, mutta vähän sentään ovat toisiaan jo ruokailun jälkeen pesseet :). Kotona meillä oli aikoinaan yhtä aikaa kolme eri ikäistä kissaa ja kyllä ne toisiinsa sopeutuivat. Tosin yksi muutti naapuriin sitten kun sai tarpeeksi nuorimmaisesta.

Meinaa usko loppua

Kuva on kesäkuun ensimmäiseltä viikonlopulta. Kaatua rojahdin hiekkatiellä juostessani melkein paikoiltani, kompuroituani ensin nilkan taipuessa kiven takia. Helle ja haavaumat polvissa olivat huono yhdistelmä, mutta nyt alkavat olla kiinni. Ihme juttu, että olen juossut läpi talven ilman nastoja kaatumatta, ja sitten kaadun kesäkelillä! Onni on ollut myötä tähän saakka. 

Penikkavaivoista kirjoitin jo aiemmin. Ne ovat olleet riesana nyt reilun kuukauden. Välillä helpottaa ja sitten taas pahenee. Tänään illasta lähdin pienelle, viimeiselle lenkille ennen koitosta. Oikea pohje kiusasi niin, että poru pääsi. Enpä olisi uskonut itkeväni sitä, että entä jos en pysty osallistumaan juoksutapahtumaan. Juoksukoulun valmentaja kyllä kertoi, että epätoivo ja -usko voivat iskeä viimeisellä viikolla ennen pitkää matkaa. 

Isäntä komensi jalkani kylmään suihkuun pitkäksi toviksi, kun tulin kotiin. Sen jälkeen hän ystävällisesti hieroi pohkeita ja nyt jo parempi tunne. Mainittakoon, että appiukkoni on urheiluhieroja ja siinä sivussa vähän "kouluttanut" tuota poikaansa. Liian harvoin vaan pyydän hieromaan, on nimittäin aikas kamalaa tuskaa tuo jalkojen hieronta!

No nyt yöunille, lepo olisi nyt(kin) tärkeää... joskohan se tästä.

Heräsin

Kurkku kipeänä aamuun ankeaan. Neiti on köhinyt viikonlopun, kouluun lähti kyllä aamulla ja minäkin töihin. Tosin palatakseni jo puolilta päivin kotiin. Päätin olla kerrankin fiksu. Koska sain työt tehtyä, tulin luvan kanssa peiton alle, ettei tautitila pahenisi. En nyt mikään huippukuntoinen ole, mutta josko olisin iltapäivän ja illan pötköttelyllä saanut edes hidastettua flunssanpoikasta.

Tylsää kyllä, mutta flunssan lisäksi perjantaina koetut hyvät fiilikset ovat jo taas haalistuneet ja märehdinmurehdin monenmoista... miksi ei voi vaan olla tyytyväinen, kun kaikki asiat ovat oikeasti hyvin ja kunnossa? Miksi aina palaa märehtimään samoja asioita? (Haluan oikeasti sen on/off-napin nuppiini!)

Matalalentoa

Olen väsynyt, saamaton, hieman turhautunutkin... en saa oikein mitään pitkään aikomiani asioita kotona aikaiseksi. Yleensä... tai joskus... ainakin monen muun mielestä olen hirmuisen tehokas ja aikaansaava. Pakolliset pyykki-, tiski- ja ruoanlaittokuviot hoituvat, mutta muuten tökkii mahdottomasti kaikki. Suunnittelen ja aion koko ajan jotain, siirtelen paperipinoja keittiöstä tietokonepöydälle tulostimen päälle ja siitä toiselle puolelle pöytää. Kaikki tärkeät paperit ja laskut ovat sekaisin. Notkun liikaa netissä, valvon liian myöhään. Se aika kuukaudesta, kun kaikki tökkii ja on hankalaa, pelkkä tiskaaminenkin meinaa itkettää.

Luonto hoitaa...

Olin eilen äreä, hermostuin lapsille liian monta kertaa, kihisin mielessäni yhtä ja toista asiaa. Syytin mielessäni hormonaalista ehkäisyä, syksyä, lapsia, miestä... vaikka viime kädessä on käännyttävä peilin puoleen. Kuka on jättänyt lenkkeilyn ja muunkin liikkumisen taas kerran todella vähiin? Lisäksi lipsunut ruokailuissaan erittäin arveluttavalle linjalle? Olen laiminlyönyt aika lailla omaa hyvää oloani...

Lähdin lenkille illalla, ja suunnittelin kiukkuista tunteita tuulettavaa postausta tänne. Poikkesin metsään ja olin melkein vihainen poimimattomista mustikoistakin. Jopa huono omatuntokin vaivasi, että hitto vie ei mekään yhtään mustikkaa ole poimittu, vaikka ihan lähimetsässä niitä kasvaa!

Aikani taapersin märässä metsässä. Sieniäkin tuli vastaan, löysin muutaman oikein täydellisen haaparouskuyksilön. Nenä maassa kulkiessani meni suuntavaistoni sekaisin ja hetken pyörin ihmeissäni ympyrää. Siinä samalla huomasin, että ärtymys oli haihtunut ja alkoi jo hymyilyttääkin. Kun pääsin takaisin tielle, huomasin jo tuttuun tapaani pieniä yksityiskohtia matkan varrella; vesipisarat lupiinien lehdillä, vielä puimaton kauniin värinen viljapelto, syysväriä saaneet saniaisenlehdet...

Nyt lähdemme koko perheen voimin sienimetsään koko päiväksi. Voimaannuttavaa viikonloppua kaikille teille!!

Jotenkin vaan niin surkeeta

Itkettää, naurattaa, harmittaa, hymyilyttää... kaikkea vuoronperään. Pilvisestä aurinkoiseen vaihtelee sääkin. Pihalla näyttää oudon väriseltä, ei vielä syksyltäkään... Mikä nyt on??

Taas kuoli yksi mummo. Ja naapurinkin täti. Ikäviä luonnonilmiöitä uutisissa melkein joka päivä. Iltapäivällä keskustassa oli sattunut jotakin, kaksi poliisiautoa, ambulanssi ja paloauto meidän ruokakaupan edustalla. Pelottavaa.

Pinaattivelli ja kananmunat kattilassa, kohta syödään. Neiti leikkii yläkerrassa lattiat tömisten kahden naapurintytön kanssa. Isäntä on lenkillä. Kuopus katsoo vanhoja Aku Ankkoja dvd:ltä. Kokous tunnin päästä, yhdistyksemme syyskauden suunnittelua. Josko hauska naisjoukkomme saisi olon piristymään... onhan se minun harrastukseni, ja eikös harrastuksen pitäisi tehdä mielelle hyvää?

Tänään

valvoin edellisen postaukseni jälkeen melkein kahteen. levitin pyykit puoli kahdelta. harjoittelin yökuvaamista aamuyön usvassa. lauloin onnittelulaulun pojalleni puoli yhdeksän maissa aamulla. menetin hermoni liian monta kertaa lapsille. miksi? liian lyhyen yöunen takia? loman päättymisen takia? hormonien takia? en tiedä, mutta päivä ei ole ollut paras mahdollinen. olen kokenut ärtymystä liikaa, ja yleensä syynä on ollut lasten mariseva ja vaativa äänensävy. kai tämä helle väsyttää heitäkin. vaikka kyllä minä pidän helteestä. jos vain voisin nauttia siitä rauhassa löhöillen. iltapäivällä aloitin uuden kirjan, sen parissa viihdyin, vaikka vähän väliä keskeytettiinkin. en ole syönyt kunnollista ruokaa. synttärijuhlien herkkujämiä. eihän tässä lämmössä tosin teekään kuumaa ruokaa mieli. ARGH.

Hyvin alkaa...

tämä loma. Kuopus kuumeili alkuviikon ja nyt on esikoisen vuoro. Huomenna olisi tarkoitus lähtä itään sukuloimaan lasten kanssa. Esikoinen kitisi heti aamusta sitä, että on lähdettävä huomenna vaikka hän olisi kipeä. Kuopus aloitti tavanomaisen kitinän siitä, ettei halua lähteä mihinkään. Eli toinen on kyläluuta ja toinen kotikissa. Ole näiden kanssa sitten...

Ulkona on aivan jumalaisen kaunis sää, ja minä riitelen mukuloiden kanssa sisällä. Tiedän, että pieni ulkoilu tekisi itseni lisäksi kuopukselle hyvää. Esikoinen pärjäisi sisällä sen aikaa, kun kantaisin puita ja kolaisin pihaa. En vaan jaksa vängätä enempää... harmittaa niin turkasen paljon. Varsinkin kun kuopus, nuori herra siis, sanoi haluavansa vain riidellä!!!

Täytyy käyttää fraasia, kunpa ajan voisi pysäyttää.... vaikka hetkeksi tuohon makuuhuoneemme kellon puoli kahdeksaan... mieluiten aamulla, niin saisin nukkua tarpeeksi. Jos sitten loman aloituskin tuntuisi siltä kuin sen toivoisi tuntuvan.