Viime kesänä Hra Kuopus totesi minulle, että hiuksissani on viivoja. Kyllä, niinhän niitä on, enenevässä määrin. Loppuvuodesta huomasin niitä tulleen värjäyksistä huolimatta lisää, aina vaan enemmän. Niin kuin myös naururyppyjä silmäkulmiin. Lokakuussa huomasin ensimmäistä kertaa vaivoja käsissäni, rannekanavan ahtaumaa epäilin. Ajattelin jossain vaiheessa kirjoittavani tänne näistä ikääntymisen merkeistä itsessäni... tai siis kehossani. Nyt ne tuntuvat niin toisarvoisilta asioilta.
Viime vuosi oli elämässäni tai -mme (perhepiiri, lähisuku) rauhallinen suvantovaihe; toinen siskoni sai esikoisensa, isän syöpä saatiin pysähdyksiin, kukaan ei kuollut ja työrintamallakin oli mukavaa ja sopivan haastavaa. Tämä vuosi pyörähti käyntiin eikä ehtinyt tammikuu edes puoliväliin, kun kohtalo pyöräytti rulettia rajusti riistäen edellä mainitulta siskoltani miehen ja pieneltä pojalta isän.
Olen väsynyt ja surullinen, harmaa sisuksia myöten. Elämän ja kuoleman kysymykset, kaiken tämän maanpäällisen merkitys ja merkityksettomyys mietityttävät. Tuskastun turhanpäiväiseen narinaan ja valitukseen, katselen kaikkea uudesta perspektiivistä. Miksi täällä ollaan? Mitä varten tämä kaikki touhotus ja vouhotus, kova kiire ja stressi? Kaikki tekeminen, onko se kaiken näkemämme vaivan arvoista, kun se voidaan pyyhkäistä pois hetkessä.
En jaksa ymmärtää.
Suru tekee sellaista. Asettaa asiat oikeaan perspektiiviin. Jaksamista.
VastaaPoistaKiitos Kati.
PoistaJaan sun ajatukset. En ymmärrä turhanpäiväistä. Usein pohdin itsekin sitä miksi täällä ollaan. Miksi jollain jatkuu ja jollain ei. En synkästi, vaan mielenkiinnosta. Jotenkin käsittämättömältä tuntuu, että pitää opiskella, kehitää itseään, oppia elämästä, kohdella muita hyvin ja kerryttää henkistä pääomaa ja sitten kaikki katoaa. Jos sen joskus ymmärtäisi.
VastaaPoistaTsemppiä ja voimia ♥
Kiitos Laura. Mielenkiinnosta minäkin yleensä näitä pohdin, silloin kun pohdin. Nyt vaan niin lähellä ja kivuliasta tämä, että pahaa tekee...
Poista<3
VastaaPoista<3
PoistaItsekin sain perspektiiviä elämän kolhuihin vajaa kaksi vuotta sitten kuten tiedät. Kuitenkin elämä jatkuu, pitää uskoa parempaan huomiseen. Vain sen avulla selviää. Helppoa se ei ole, en vieläkään pysty puhumaan minua järkyttäneestä tapaturmasta kuivin silmin. Ja siitä tulee pian kaksi vuotta. Voimia teille kaikille!
VastaaPoistaKiitos Susa.
PoistaVoimia teille!
VastaaPoistaKiitos Heidi.
PoistaOikein paljon jaksamista teidän perheepiiriin! Toisinaan elämä on julmaa ja laittaa kestämään liiankin suuria taakkoja - kaikkea ei voi koskaan ymmärtää.
VastaaPoistaKiitos Päärynä. Niin kai se on, ettei tosiaan kaikkea voi ymmärtää... tai tarvitse.
Poista<3
VastaaPoista