Säihkyvä tytär

Kisameikillä korostetaan ilmeiden näkymistä yleisölle asti, se on tärkeä osa ilmaisua.

Kisamatkoilla kerätään ahkerasti toisen kisapuvuista pudonneita paljetteja!

Neiti Esikoinen haaveili jo pienenä jostain tanssillisesta harrastuksesta, liikehti sulavasti ja viehkosti musiikin tahdissa pikku tylleröstä alkaen. Oli yhden vuoden paikallisen kansantanssiseuran ihan pienten ryhmässä, toisen vuoden jumppakoulussa naapurin tytön innoittamana. Sitten aloitti kuvataidekoulun, ja liikunnallinen harrastus jäi toistaiseksi. Kunnes kesällä 2011 tutustui ystäväperheen tyttöjen välityksellä kuumana kesäiltana muutamaan voimisteluliikkeeseen. Se oli menoa se; "Minäkin haluan oppia tekemään linnunpesän!" Kesän aikana oli mahdollisuus tutustua voimisteluun kesätreeneissä, joihin tosin ehdittiin vain kaksi kertaa.

Syksyn koittaessa paikallinen voimisteluseura kokosi kolme eri tasoista ryhmää saman ikäluokan tytöistä, ja Neiti pääsi opettelemaan joukkuevoimistelun perusasioita Säde-joukkueessa. Puolitoista vuotta kahdet treenit viikossa, esiintymisiä seuran syys-ja kevätnäytöksissä sekä asematapahtumissa. Joulukuussa 2012 siirto kilpajoukkue Kimallukseen taitojen kartuttua riittävästi! Puoli vuotta kimallusta, kisakokemuksia, uusia kavereita ja ihanan värikäs kisapuku.

Viime keväänä taidot arvoitiin jälleen, ja Neiti pääsi kesätreenariksi Säihke-joukkueeseen, joka kilpailee oman ikäsarjansa (10-12v) maan kärkikahinoissa. Monenmoisia tuntemuksia ja ajatuksia sekä tyttärellä että meillä vanhemmilla. Kesän jälkeen paikka Säihkeessä oli edelleen, syyskauden Neiti keskittyi ahkerasti perustaitojen kartuttamiseen saadakseen pidempään voimistelleet joukkuetoverit taidoissa kiinni.

Nyt sitten ahkera treenaaminen palkitaan, ja kevätkauden kahdet ensimmäiset kisat takana, monet vielä edessä. Mitalikin jo ensimmäisistä kisoista tarttui matkaan, ja yllättävä kilpailuviettikin löytynyt lapsukaisesta. Mutta tärkeintä on nähdä aito, luonnollinen hymy lapsensa kasvoilla kisasuorituksen aikana! Hän tietää mitä tekee ja mitä osaa, missä on hyvä! Olen sanonut alusta asti, että harrastaapa hän lajia vuoden tai kymmenen, niin paljon tulee samaan elämäänsä:  oppii varmasti tuntemaan ja hallitsemaan kehonsa paremmin kuin äitinsä, oppii löytämään vahvuuksiaan ja kehitettäviä asioita itsessään, oppii säännöllisyyttä ja kurinalaisuutta, joukkuehenkeä ja yhteen hiileen puhaltamista.

Upeita kokemuksia lajin parissa on ehtinyt syntyä jo minullekin, mm viime kesänä joukkuevoimistelun MM-kisojen alkukarsinnoissa Lahdessa ja Miss Valentine-kisoissa Tartossa helmikuussa. Joukkuevoimistelu on mitä esteettisin urheilulaji, kyyneeleet silmissä hetkittäin seuraan upeita esityksiä, kauniita tyttöjä ja nuoria naisia, upeita pukuja, kampauksia... Onhan siinä kääntöpuolena kova treenaaminen ja sitoutumista sekä joustoa tämä vaatii koko perheeltä. Mutta tällä hetkellä on hyvä näin, ja se että Neiti haluaa harrastaa lajia, on tärkeintä!

Kuvia Säihkeestä löydät blogista ja Instagramista, omalla kamerallakin on toki paljon materiaalia kuvattuna, mutta tässä kohtaa riittänevät nämä viime lauantain tunnelmapalaset.

Lomalla

 

 

 

 

 

 

Ollaan hiihtolomalla Sallassa. Täällä on sentään talvi. Tosin sää on harmaa, ja vettäkin satanut, mutta silti voin allekirjoittaa ensimmäisen kuvan ajatuksen; rinteessä ja ladulla on mukavaa. Sen verran harmaata on kuitenkin, etten ole kameran kanssa ulkona heilunut. Flunssa alkaa olla mennyttä, tosin kroppa (mieleni lisäksi) on sen jälkimainingeissa kovin väsynyt.

 

 Hra Kuopus koristeli tänään jokaiselle oman iltapalarahka-annoksen ja vähintään yhtä iloisesti hymyilevät reissuhammasharjojemme suojakotelot. Eilen kävimme Papana pubissa kokemassa Hra Heinämäen Lato-orkesterin reissuversion eli Puuvajaorkesterin. Heikki Salo hurmaa aina. Huomenna ehkä vuorossa hänen luotsaamansa House Band aikuisten kesken. Voisikohan joku järjestää minulle toisen viikon lomaa tähän perään?

 

 

 

 

 

 



Aamun kuiskauksesta illan hämärään...

Veto pois. Kovasti väsynyt olo, vaikka nukuin pitkät yöunet kellosiirtoineen. Kävelin töihin saadakseni riittävästi happea, liikuntaa ja päivänvaloa, josta tosin ei kyllä ollut juurikaan tietoa, edes iltapäivällä. Kuuntelen yleensä työmatkakävelyn siivittämiseksi radiota kännykän kautta. Joka kerta joku aamulla kuultu biisi jää soimaan päähäni, ja usein jostain paljon radiosoitossa olleesta, hiukan ohi korvien menneestä kappaleesta avautuu uusia ulottuvuuksia. Tai vähintäänkin löytyy lause, joka koskettaa tai herättää ajatuksia. 

Tänään Stellan Aamun kuiskaus muodostui päivän biisiksi. Tämänkin kappaleen olen kuullut monta kertaa aiemmin, mutta kun on nappulat korvissa enkä keskity muuhun kuin kävelyyn ja musiikkin, niin tosiaan kuulen kappaleet ihan eri tavalla. Biisin aloitus jäi mieleeni koko päiväksi, ja siteerasin sitä kollegoille töissäkin, kun puhuimme asennoitumisesta esim. erilaisiin asiakkaisiin.

"Toiset päivät ovat parempia kuin toiset
kyllä sen ymmärrän
ja kovin paljon on myös itsestäs kiinni miten 
tämänkin kuvan värität"

Nyt teen itselleni mukillisen kaakota ja käperryn sohvalle telkkarin ääreen. Huomisen aamuvuoron jälkeen on jo taas vapaata. Osittaisen hoitovapaan ja autonomisen työvuorosuunnittelun ansiosta minulla ei ole pitkiä työputkia ja vapaita useinmiten kaksi peräkkäin. Yritän muistaa nauttia tästä nyt kun se on vielä mahdollista.

Hyvää alkavaa viikkoa Sinulle!

p.s. mietin tekisinkö tämänkin vuoden joulukortit omista valokuvista (luonto) vai askartelisiko sitä pitkästä aikaa ihan omin kätösin esim.teipeillä ja napeilla... hmm.. siinäpä mietintää

Postremontaalinen oireyhtymäkö?

Maanantain vastaisena yönä heräsin vasemman käden särkyyn. Kipu viilsi ranteesta ylöspäin, käden sisäpuolella. Kipu antoi enteitä jo sunnuntaina kun piimätölkkiä avatessa viilsi kovasti peukalosta ranteeseen päin. Öinen leposärky ja siihen herääminen oli pelottavaa. Maanantaina kipua ei tuntunut, aamupäivän tosin olin kovin varovainen käden käytön kanssa. Onneksi oli vapaapäivä. Tiistaina käsi ei oireillut töissä. Eilen iltavuorossa vasen pakaralihas ja alaselkä oirehtivat liikkeellelähdöissä. Hetkittäin jopa niin, että piti hiukan ontua. Pyrin normaalia enemmän välttämään kiertoliikkeitä etenkin hoitaessani vuodepotilaita. Vuoron päätteeksi googletin ranteen tiimoilta syndroma canalis carpi-oireita ja työtoverini diagnosoi pakara-/selkävaivojeni olevan remontin jälkeistä stressinlaukeamista. Tiedä häntä, mutta raihnaiseksi tunnen itseni. 

Ihan oikeasti kivut kertovat siitä, että olen laiminlyönyt itseäni viime kuukaudet. Keväällä ahersin painoni ja kuntoni kanssa niin, että elopaino putosi vuodenvaihteesta huhtikuun alkuun 8kg. Söin kurinalaisesti tarkan ruokavalion mukaan ja arkisen hyötyliikunnan lisäksi tein paljon lihaskuntoharjoittelua kotona, eksyinpä kuntosalillekin vastoin tapojani kunnon kohentuessa. 

Nyt syksyn pimentyeässä on taas niin helppo käpertyä kotiin, pupeltaa (huonoja) hiilareita mahan täydeltä.... MUTTA haluanko heittää hukkaan kaiken keväällä näkemäni vaivan ja työn??!! Sitä kyselen itseltäni lähes päivittäin. Paino on pysynyt nyt puolisen vuotta saavutetun 65kg:n tuntumassa, ja se sinänsä on jo saavutus kaltaiselleni jojoilijalle. Mutta jos en nyt pidä itseäni kurissa arkiruokailujen suhteen, niin paisun hyvin äkkiä takaisin lähtötilanteeseen. Olen niin on-off-tyyppinen monessa asiassa, mutta etenkin näissä ruokavalio-kuntoilujutuissa. Miksi sen kultaisen keskitien ja itselle parhaiten sopivan toimintatavan löytäminen on minulle niin vaikeaa? En halua olla mikään "fitness-pimu" tai langanlaiha, vaan terve ja hyväkuntoinen, normaalipainoinen.

Osaan nauttia hikisestä liikunnasta ja kuntoilu tekee niin hyvää päänupille, että jo sen takia sitä pitäisi muistaa harrastaa. Viime aikoina olen ikäväkseni huomannut itsessäni merkkejä siitä, että liikkumisen vähäisyys kiristää hermojani. Ruokasioita tulee ajoittain mietittyä ihan liikaa, uudeksi uskonnoksihan tuota sapuskaa ja ziljoonia eri ruokavalioita sanotaankin jo monissa lehtijutuissa. Minä haluan tehdä hyvää kotiruokaa ja hemmotella perhettä arkenakin ajoittain iltapalapannareilla tai omenakaurapaistoksella. Rahka ja raejuusto ovat mielestäni hyviä, ja syön niitä vaikken olisi millään dieetillä. Haluaisin tehdä kasvispainotteisempaa ruokaa, ja olen wannabe-kasvissyöjä, jos tytär päättää (enteitä on ilmassa) jossain vaiheessa jättää lihan ruokavaliostaan, niin sitten minäkin (nuoruusvuosina olinkin monta vuotta ilman punaista lihaa). Tykkään kovasti häärätä kotona ja värkätä kaikenlaista, ehkäpä enemmän kuin kuntoilla, joten otapa tästä sitten selkoa. 

No niin, semmoinen vuodatus. Se on odottanut tuloaan. Noin. Eteenpäin sanoi mummo lumessa... tai lehtikasassa!

Työmatkan käveleminen aamuvuoropäivinä; siitä on tulossa minun ikioma hetkeni, jota alan jo edellisenä iltana odottaa. Illalla valmiiksi pakatut eväsrasiat reppuun ja menoksi. Pimeässä, lumisateessa, pakkasessa, nollakelissä... kännykän radio kuulokkeiden kautta korvissa siivittää askeleitani, välillä sauvojen kanssa, välillä ilman. Ja odotan innolla jo sitä vaihetta, kun kuuden aikaan aamulla on valoisaa!

On alkanut uusi vaihe henkilökohtaisen hyvinvointini suhteen, ja Zen Cafen Todella kaunis, tuttu, hyvä vanha biisi nosti tipan linssiin tämän aamun kävelyllä. "Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran" sen yritän muistaa.

Täällä nyt tietoisesti hiljaisempaa, katsotaan jos kevväämmällä taas alkaa kameran kanssa puuhastelu ja kirjoitusinto. Voikaa hyvin!

Potkutellen

Hoitelin tänään työmatkat potkutellen. Keli oli mitä mainioin ja luisto loistava, ainoastaan kotitiemme oli kevyesti hiekoitettu. Olin suunnittellut käveleväni, mutta aikaiseen aamuvuoroon nousu tuotti vaikeuksia ja olin lopulta noin viisi minuuttia aikataulustani jäljessä. Joten eikun Eslan kyytiin ja menoksi. Matka joutui niin hyvin, että oli työpaikalla kymmenen minuuttia aiemmin kuin kävellen. Jäi ruhtinaallisesti aikaa kuivatella hikeä ja hieman ehostautuakin. 

Saimme pari viikkoa sitten Mieheni työkaverin vanhan potkukelkan, koska kaupungissa asuvana se oli hänellä tyhjänpanttina. Siellä kun hiekoitetaan teitä vissiin useammmin. Lapsuudessa noilla vempeleillä tuli viiletettyä useinkin, meillä taisi olla parhaimmillaan kolme eri kokoista potkuria kotona. Kuvassa oleva on yksi niistä, jäänyt tosin jo meidänkin lapsille pieneksi, ja keskiaisa puuttuu. Vaatisi huoltoa.

Erityisen tehokasta treeniä alaselälle, takareisille ja pakaroille tuolla pelillä saa vauhdin hurman lisäksi. Sen verran rattoisasti sujui tuo työmatka, että löysin itseni äsken tutkimasta potkupyörä- eli kickbikemalleja. Toisi mukavaa vaihtelua pyöräilyyn, jota tosin aivan liian vähän hyödynnän työmatkojen hoitoon. Kotihoidossa se oli mahdotonta, koska tarvitsin omaa autoa lähes joka työpäivä. Syksyllä aloittaessani osastolla pyöräilin jonkun verran, mutta täytyy kunnostautua keväällä taas. Nyt kun ei tarvitse kuljettaa lapsia hoitoon samalla, on hyvä vaihe ihan tosissaan miettiä työmatkaliikkumista uudessa valossa.

Päivä 8; T-kirjaimella alkava asia tai esine, mitä?

Heräsin aamulla puoli tuntia ennen kellonsoittoa. Miina-kissamme kurnusi lastenhuoneen ovella, joten estääkseni lasten heräämisen siirryin se kanssa olohuoneen sohvalle torkkumaan hetkeksi. Siinä unen ja valveen rajamailla huomasin mieleni työstävän kuin huomaamatta tätä Tarina päivässä- haastetta. Joitakin ajatuksia T-alkuisesta asiasta kulki ohitse, ja samalla ihmettelin kielemme kummallisuuksia: taannehtiva, takauma, takautuvasti, taantuma, taantuminen...

No siitä sitten reippaasti lähdin töihin kävellen, vakaana aikomuksenani nimittäin on taittaa työmatkat kävellen niin usein kuin mahdollista. Tihenevässä räntälumisateessa kiitäessäni tajusin käsitteleväni juuri tämän päivän kirjoitushaasteen aihetta: Tavoite, siinä se. 

Tavoitteeni on siis kävellä mahdollisimman usein töihin. Syystä että huhtikuun alussa eli 3kk:n päässä häämöttää kaupunkilomanen rakkaani kanssa. Juhlistamme viime lauantaista kymmenvuotishääpäiväämme kahdenkeskisellä matkalla eteläiseen kohteeseen, jonka taidan paljastaa vasta myöhemmin. Ja päätavoite oikeastaan on se, että haluan mahtua ilman ähinää ja puhinaa mm. kuvassa oleviin kesämekkoihin. Tavoite on, että nuo mekot solahtavat ylleni, toisin kuin nyt. En aseta itselleni ensisijaisesti kilotavoitteita, koska liika vaa'alla hyppääminen tekee minut neuroottiseksi. Joten työmatkakävely ja herkkujen minimointi kera (jälleen kerran) korjatun ateriarytmin johdattakoon minua kevyemmin askelin kohti kevyempää kevättä!

Perjantaipsykologiaa

Paukkuipas pakkanen tänäkin aamuna aika tavalla! Meidän tonttimme rajoittuu yhdeltä sivulta isoon valtaojaan, ja sen takia olohuoneen ikkunassa olevan lämpömittarin lukemat ovat aina muutaman asteen kylmempiä kuin keittiönikkunassa toisella puolen taloa. Tänään kylmemmällä puolella oli 30,5c ( minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten asteen merkki tehdään, pahoitteluni). Saattelin Neidin kävellen kouluun heräten itsekin viimeistään siinä vaiheessa, kun tajusin että yksillä kalsareilla ei pärjää kevyttoppahousujen kanssa. Toistuvasti Neiti kerjää autokyytiä kouluun, vaikka matkaa on 800metriä! Aikamoisella paatoksella vuorotellen isännän kanssa paasamme siitä, miten me menimme AINA kävellen tai pyörällä kouluun lapsena, vaikka matka oli ainakin minulla pidempi. Ja ei IKINÄ vanhempamme kuskanneet meitä autolla kouluun. Joten ei edes tällä pakkasella autokyytiä herunut... vaikkakin sitten lähdin tunnin päästä itse jumppaan kymmenen kilometrin päähän.

Aika monta tekosyytä tosin täytyi ensin selättää, ja kävin itseni kanssa oikein tahtojen taistelua jumppaan lähdöstä. Heti kun on yli viikon tauko, niin meinaa kehtuutus iskeä. Viime viikolla ulkoilin kyllä kiitettävästi, joten en ihan liikkumatta ollut, mutta se liikuntakeskuksen kk-maksu kaikuu takaraivossa. Lupasin itselleni käyttää tämän perjantaivapaan siltä osin hyödyksi, että kävisin jatkossa aamupäivän Easyline-ryhmässä, joka on siis kuntopiirityyppistä harjoittelua ryhmässä. Ladullekin mieleni (ja kroppani) halajaa, mutta aikataulut eivät meinaa antaa periksi. Onneksi tuossa pellolla voi sentään sivakoida, vaikkei kunnon latua olekaan.

Mietin tässä kotitouhujen lomassa itsessäni sitä ominaisuutta, että innostun helposti eri harrastuksista, mutta sitten kuitenkaan en jaksa oikeastaan mitään pitkäkestoisesti. Mistähän sekin johtuu? Vai johtuuko se mistään? Ja tarvitseeko sen johtua jostain? Minä vain olen semmoinen, ja minun on se hyväksyttävä yhtenä ominaisuutenani. Joskus ehkä vähän häpeilin sitä ja ajattelin sen olevan jotenkin huono asia. Kerran sitten eräs viisas työtoverini sanoi tuskaillesani jotain aiheeseen liittyvää, että sinä olet semmoinen ja sinun on se puoli hyväksyttävä itsessäsi. Hän ikään kuin antoi minulle luvan siihen sanomalla sen ääneen. Olin kai tuolloin(-kin) jossain mieleni myllerrysvaiheessa, koska muistan liikuttueeni aivan valtavasti hänen sanoistaan. Ihan kyyneliin asti.

Tästä ominaisuudestani huolimatta olen kuitenkin esimerkiksi käynyt kouluni läpi ja hoitanut työni kunnialla. Eli en kai voi itseäni kuitenkaan kaikkien asioiden kesken jättämisestäkään moittia. Pitkäjänteisyyttä siis löytyy. Ehkä tiettyihin asioihin sitoutuminen vaatii sitten vastapainoksi sen, että joissakin asioissa voi tehdä sitä mitä milläkin hetkellä sattuu huvittamaan?

No juu, lähtivätpäs ajatukset liitelemään :)! Siirryn takaisin konkreettiseen tekemiseen eli menen hakemaan lasten petivaatteet pakkasesta, että ehtivät lämmetä ennen yöunia. Sitten lasagen-aterialle ennen The Voice of Finlandia. Meillä on touhukas viikonloppu edessä, vastapainoksi viime viikonlopun kotoilulle. Huomenna koko perheen teatteria MLL:n toimesta ja sunnuntaina Serkkupojan ristiäiset Turussa :)!

Voi hyvin ja vietä mukava viikonloppu!!

21,098m ja 2h 21min 05s

Siinä seisoo otsikossa eilinen juoksuni numeroina! Kuvassa olen maalisuoralla ja yllättävän vakavana (juoksukoulumme rehtorin ikuistamana). Koko matka nimittäin meni loistavasti ja hymyssä suin juoksin suurimman osan matkasta. Sää oli sopiva, lämpöä noin 15 astetta, taivas pääasiassa pilvinen ja kosteusprosentti korkea. Hieman ennen starttia tuli voimakas sadekuuro, mutta onnistuin välttämään pahemman kastumisen värjöttelemällä puun alla. Hieno oli tunnelma, meitä starttasi klo 16.00 puolimaratonille ja maratonille yhtä aikaa yli 2000 juoksijaa! 

Hetkittäin paistoi aurinkokin, ja silloin oli jo aika kuuma. Arvoin pukeutumista vielä viime hetkeen asti siltä osin, että laitanko lyhythihaisen paidan alle pitkähihaisen, mutta onneksi en laittanut. Sormet olivat hetkittäin viileät, mutta muten olin juuri sopivasti pukeutunut. Lippiksen ostin kisahallin kaupasta, nyt on varusteisiin satsattu niin paljon, ettei siitä ainakaan juoksuharrastukseni pitäisi olla kiinni ;)!

Juoksin alkumatkan yhden tutun ihmisen kanssa, terkut Tammelaan :)! Hän kiri Tammelan keskustan juottopisteellä etumatkaa sen verran, etten enää yrittänytkään rinnalle. Puolimaratonin reitti menee Forssasta Tammelan keskustaan ja takaisin. Tammelassa, kääntöpaikalla oli muutama mäkiosuus ja niissä piti ottaa hieman rauhallisemmin. 

Tammelan keskustasta Forssaan päin juoksin toisen tutun puolimaratonin ensikertalaisen kanssa noin 18km merkille asti ja sen jälkeen annoin itselleni luvan kiihdyttää vauhtia, kun paukut tuntuivat vielä riittävän siihen! Loppumatkan etenin reippaasti ja nautin joka hetkestä, 19km paikkeilla oli jo huisin onnellinen fiilis; se alkaa olla tässä, olen kohta juossut puolimaratonin ja vieläpä helposti!

Itsehän en asettanut juoksulleni mitään aikatavoitteita, pääasia oli se että juoksen koko matkan. Mieheni arvioi, että voisin hyvin jaksaa 2h 15-20minuuttiin ja aika hyvinhän tuo osasi arvioida :)! Kun kaksi tuntia tuli täyteen siinä noin 17-18km:n kohdalla, muistan ajatelleeni että nyt olen juossut pidempään kuin koskaan. 

Alkuviikosta pohjekivut pelästyttivät aika lailla. Penikkataudin oireisiinhan kuuluu, että kipu tuntuu juoksun alussa, mutta helpottuu lihasten lämmettyä. Eilen noin 8km:n kohdalla ei tuntunut enää mitään vaivoja jaloissa, joten senkin puolesta oli mukava juosta. Noin 11km paikkeilla olin tuntevinani pieniä ylimääräisiä sydämen tykytyksiä mäkien jälkeen ja jutellessani kaverin kanssa. Syke ei kuitenkaan ollut poikkeavan korkea, joten hetken hidastelun jälkeen tunne meni onneksi ohi.

Suvi-illan reitti kulkee osittain asuntoalueiden läpi sekä Forssassa että Tammelassa. Reitin varrella riittää kannustajia, ja heidän taputuksistaan saa kummasti uutta puhtia. Varsinkin jos sattuu vielä tuttuja naamoja näkemään :)! Se, että onnistuu saamaan tuttuja rinnallejuoksijoiksi, on ainakin minulle iso juttu psyykkisesti. Matka taittuu paljon rattoisammin, kun voi muutaman sanan vaihtaa välillä. 

Illalla oli todella väsynyt, haimme lapset mökiltä ja saunoimme siellä ennen kotiin tuloa. Uni ei kuitenkaan tullut niin pian kuin olisi luullut, sen verran ylikierroksilla kroppa kävi. Alaselkä ja polvet ovat tällä hetkellä kaikista kipeimmät paikat. "Korsetti" ei ole parhaassa mahdollisessa kunnossa, sen toki tiedän. Nyt sen kuitenkin vasta huomaan kunnolla, kun pitkän matkan jälkeen on selkäkin kipeä. Mieli on kuitenkin edelleen hyvä, iso etappi saavutettu. Mie tein sen, vaikka alkuviikosta iskikin se asiaan kuuluva epäusko. 

Näissä onnistuneen puolimaratonkokemuksen jälkeisissä fiiliksissä aloitan toiseksi viimeisen työviikon ennen lomaa. Torstaina juhlistetaan Neiti Esikoisen synttäreitä kavereiden kesken muutamaa päivää ennen oikeaa juhlapäivää. Äitini tulee viettämään juhannusta kanssamme, ja jää kesäkuun viimeiseksi viikoksi lastenhoitoavuksi. Mukavaa.

Hyvä suunta, sopiva vauhti

Kuvat sivustolta weheartit.com

Vaikka olenkin tuo ylemmän kuvan aatoksesta samaa mieltä, niin silti en voi olla tuntematta tyytyväisyyttä tämän aamuisesta vaakalukemasta. Hitaasti, mutta varmasti. Jos olen viimeisen vuoden aikana kerryttänyt itseeni melkein kymmenen ylimääräistä kiloa, niin tokihan se hidas pudotus on järkevämäpi juttu. Miksi yrittää pikaista painonpudotusta, jos/kun lihominenkin on tapahtunut pidemmällä aikavälillä?

Toisaalta voisin kritisoidakin tuota vaakakuvan sanomaa; jos ajattelee painonpudotusta vain ja ainoastaan terveyden kannalta (mitä harva nainen, ainakaan tässä iässä, saati sitten nuorenpana ajattelee ensisijaisesti), niin sitten en täysin allekirjoita tuota. Jos oikeasti on ylipainoa jo sen verran, että siitä on terveydellisiä riskejä, niin silloinhan se vaakalukema on tärkeää saada alas. On tärkeää muuttaa elintapojaan, hoitaa itseään, huolehtia siitä omasta tärkeydestään sitä kautta. Painoni/kehonhallintani on osa minua, ja koska minä olen tärkeä, niin miksi en pitäisi huolta niistä? Toisaalta taas vaakalukema ei yksinään kerro kehon muutoksista, joskus se ei heilahda juuri ollenkaan, ainakaan toivottuun suuntaan, mutta vaatteista huomaa esim kiinteytymisen. Niin tai näin, oma tilanteeni sitä korjausta vaatii, ja nyt suunta on oikea. 

Vaa´alta lenkkipolulle. Viime tiistaina oli juoksukoulun viimeinen tapaaminen ennen Suvi-iltaa. "Rehtorimme" luennoi juoksuun valmistautumisesta. Porukastamme suurin osa on lähdössä puolimaratonille tai maratonille, joitakin kympin juoksijoita joukossa myös. Luennon lisäksi juoksimme 8x400m radalla, ja kierrosajan perusteella pystyi hiukan arvioimaan halutessaan päämatkan aikaa. 

Jalkani ovat kiukutelleet edelleen. Ostin uudet lenkkarit, ja niiden sisäänajovaihe on nyt parhaillaan menossa. Lisäksi pohkeitani ja erityisesti vaivaavia "penikoita" on hierottu, mutta aika kivuliaat ovat. Sainkin tiistaina kokeneemmalta juoksijalta ohjeita niiden hoitoon, ja kehoituksen hoitaa penikat kuntoon, ennen kuin asetan lisätavoitteita juoksulleni. Pientä kritiikkiä sain myös uusista tossuistani, ja itsekin jo hiukan harmittelin ostaneeni ne kyllä aika hätäisesti. Mutta jalassa ne ovat tähän asti tuntuneet hyviltä muutamalla pikkulenkillä ja tänään sitten ihan "tositoimissa".

Olin nimittäin tänään muutaman työkaverini kanssa Turussa Naisten kuntovitosella, juoksin 10km. Kaupungin keskustassa kulkeva reitti oli kirjaimellisesti vaihteleva. Kyseessä on ennen kaikkea kuntoilutapahtuma, jossa ei juosta kilpaa, eikä ole ajanottoa. Seurasin omasta sykemittaristani matkani etenemistä. Hiukan minua häiritsi se, että liikennevaloissa joutui välillä pysähtelemään, mentiin edes takaisin kortteleiden väleissä ja matkalla oli useammatkin portaat. Yritin kovasti muistuttaa itseäni, ettei tätä juoksua voi verrata esim viime vuonna Suvi-illassa juoksemaani kymppiin, jolloin tein oman ennätykseni  (00:59:26). Silti tahtoi ärsyttää loppusuoralla se, että kävellen osallistuvat veivät ihan kamalasti tilaa ja me juoksijat jouduimme pujottelemaan milloin mistäkin välistä. No sää oli mainio, osallistumiskassi eväineen ym lahjuksineen riittävä ja matkaseura mieleistä. Tulipahan juostua harjoitusohjelman mukainen joka viikkoinen pitkä lenkki Turussa :)!

Saldo

+ olen noudattanut juoksukoulun treeniohjelmaa kerrankin koko viikon ( tiistain peruslenkin sijasta tosin kahvakuulatunnilla, mutta sehän on mitä kokonaisvaltaisin ja juoksemista tukeva laji), huomenna vuorossa pitkä lenkki ja sunnuntaina kevään viimeiset Latinos-tunnit (siellä olen käynyt harmillisen vähän)

+ sain asiakkaalta suklaalevyn, jätin sen toimiston kaappiin. Normaalisti olisin avannut sen heti ja syönyt ainakin puolet kerralla... (ja loput parin tunnin päästä)

+ kävin kolmena päivänä syömässä kunnon lounaan, täytin reilusti yli puolet lautasesta ihanilla raasteilla ja salaateilla. Otin kahtena päivänä myös jälkiruoan (joka valmiiksi annosteltu sopivasti, joten ei överimahdollisuutta) (kiisseli ja suklaamousse olivat sopivat pikkumakeat ruoan päälle). Torstaina minulla oli töissä salaattieväät. Ihan älyttömän tärkeä on tuo kunnon lounas. Jos en ehdi syödä töissä, syön sitten kotona illan aikana koko ajan.

+ olen pitänyt ruokapäiväkirjaa... melkein joka päivä. Se auttaa minua pysymään kohtuudessa. En mittaa, punnitse ruokia tai laske kaloreita, mutta kirjoitan syömiseni, fiilikseni yms ylös.

+ en ole syönyt töissä yhtään kahvipullaa tms, tosin enhän sitä kahviakaan juo juuri ollenkaan

+ meillä oli oikein onnistunut äitien ilta yhdistyksen toimesta, ihania ihonhoitotuotteiden kokeilumahdollisuuksia, kasvohierontaa, hyvää ruokaa ja seuraa, sekä rauhassa saunomista

+ Hra Kuopus oli tänään ihastuttavan suloinen muskarin kevätjuhlassa

+ käytin lapsia luottokampaajani luona ja sen jälkeen kävimme kevätmarkkinoilla

+ mies sai siivottua verstashuonetta, jotta saisi siirrettyä sinne yläkerrassa remontin jäljiltä lojuvat työkalut

+ kohta kuukauden jatkunut talvivaatteiden pesu ja varastoon siirtäminen on saatu päätökseen

- unohdin lähettää äitienpäiväkortin (mutta onneksi muorikulta ei moisesta harmistu)
- olen nukkunut liian vähän
- olen venytellyt liian vähän
- olen juonut vettä liian vähän
- hyppään liian usein vaa'alle, se ei hyödytä mitään!
- olen harmitellut ja tuskaillut liikaa tekemättömiä asioita, voisin siihen menevän energian käyttää itse tekemiseen

Plussan puolella ollaan :)! Kuva ei liity tekstiin mitenkään, mutta halusin jakaa kanssanne pihamme kevään etenemistä... kevään Saldoa, joten meneehän se otsikon alle myös!

Oi ihana toukokuu...

Vappu. Kevään juhla, joka nuorempana meni juhlahumussa. Lapsena ilmapallot lienee olleet tärkein se juttu, siman ja munkkien lisäksi. Niin ja naamaritkin piti olla. Muistatteko miltä ne kovat, ohuet, jostain muovisekoitteesta tehdyt värikkäät naamarit haisivat? Minä muistan. Muuten lapsuuden vappuihin ei liity isompia fiiliksiä tai muistoja. Koska vanhempani eivät ole olleet poliittisesti aktiivisia, vappumarsseista minulla ei ole kokemuksia.

Toukokuu. Iso askel lähemmäksi kesää. Kevät alkoi niin vauhdilla ennen pääsiäistä, että tämä ilman viileneminen ei tullut yllätyksenä. Huokaisen helpotuksesta, ei ole kiire kukkapenkkien siivoamisen ja perennoiden jakamisen kanssa. Isoin perennapenkki nimittäin kaipaa jo kipeästi kunnon huoltoa. Ison pihamme haravointiurakka alkaa onneksi olla jo hyvällä mallilla. 

Linnanmäki. Olimme siellä eilen koko perheen voimin. MLL:n ja monen muun lastensuojelujärjestön vapaaehtoistoimijoita muistettiin vapaaehtoistoiminnan teemavuoden kunniaksi kutsumalla ja kustantamalla meidät perheinemme päiväksi Linnamäelle. Sää oli epävakaa, mutta kunnon vaatetuksella ja oikealla asenteella päivä meni rattoisasti.

Tänään. Aamulla kävin pitkällä lenkillä, juoksin melkein puolitoista tuntia. Askel oli ihmeen kevyt. Taisipa olla ensimmäinen kerta elämässäni kun oli vappuaamuna juoksemassa :)! Takavuosina saattoi olla samoihin aikoihin melko väsynyt ja huterakin olo. Tämä vappu meni ihan vichyn ja kaupan siman siivittämänä! Olen joitakin kertoja tehnyt simaa itse, samoin munkkeja. Koska nyt oli tuo Lintsireissu, en jaksanut moiseen vaivautua. Toisaalta ajattelin itseänikin; kun yritän nyt oikein toden teolla vähentää makeiden syöntiä, niin miksi tekisin em. herkkuja kiusakseni? Sen verran herkuttelimme tänään vapun kunniaksi kuitenkin, että mies paistoi lettuja. Pysyin kohtuudessa ja söin vain kaksi. 

Kevennys. Muuten olenkin sitten räpiköinyt henkisesti aikamoisessa hetteikössä ruokasuhteeni ja syömisteni suhteen. Kovasti psyykkistä työstämistä vaatii tämä asia. Usein tässä koneen äärellä iltaisin tulee puputettua jotakin, varsinkin kun mies on ilta-tai yövuorossa kuten tänäänkin. Yritän tolkuttaa itselleni, että jos pystyn liikkumisen suhteen menemään ns mukavuusalueen yli, niin miksi en myös ruokailutavoissani?! Oppia ikä kaikki...


p.s. Katsoin aikoinaan englantilaista tv-sarjaa Oi ihana toukokuu ja pidin siitä kovasti. Nythän se alkoi uusintana, mutta tv:n katseluun ei tunnu olevan aikaa... 

Painavaa asiaa

Pakkailen ja teen lähtöä Eerikkilän urheiluopistolle, viettämään juoksukoulun harjoitusleiriviikonloppua. Uusille lukijoille kerrottakoon, että olen ollut viime syksystä alkaen Forssan Suvi-illan ja Eerikkilän urheiluopiston järjestämässä juoksukoulussa. Vakaa aikomukseni on juosta hilipasta 18.6. puolimaraton ensimmäistä kertaa elämässäni. Kympin olen kyseisessä juoksutapahtumassa juossut jo usemman kerran.

Vakaa aikomukseni oli myös kirjoittaa toista blogia juoksuharrastuksestani, sivuten myös iänikuista kevennysprojektiani. Olen ikuinen 5-10kg:n pudottaja. Säännöllistä liikuntaa olen alkanut harrastaa kunnolla vasta aikuisiällä, ja juoksemista Hra Kuopuksen syntymän jälkeen eli viitisen vuotta. (Juoksin kympin siis ensimmäisen kerran hänen 1-vuotiskesänään.) Liikkuminen on juoksukoulun myötä jatkunut poikkeuksellisesti läpi talven. Yleensä herään keväällä treenaamaan kesää varten ja sitten syksyllä taas into hiipuu totaalisesti (vaikka kuinka uhoilenkin...). Siinä samalla paino jojoilee tyylikkäästi. 

Tällä hetkellä liikunta on jo sen verran säännöllinen osa elämääni, että tunnistan sekä psyykkisen että fyysisen tarpeen lähteä liikkeelle. Kiukustun itselleni, jos/kun huomaan yrittäväni vanhoja tekosyitä, joilla siirtäisin lähtemistä. Syöminen ja kaikki siihen liittyvä sitten onkin vaikeampaa. Tiedän, että saisin painoa pudotettua, mutta kuten monella muullakin se hallinta on se vaikein juttu. Jotkut niistä, jotka tuntevat minut oikeassa elämässä, voivat ihmetellä mitä minulla on valittamista. Mutta jos on 163,5cm pitkä ja painaa 70kg, siinä on selvästi jokunen kilo liikaa. Sen tuntee vaatteissa, olossa ja tietenkin myös juoksussa, koska viime kesänä juoksentelin 8kg kevyempänä. 

Toisen blogin pitäminen on kaatunut nähtävästi siihen, ettei minulla ole ollut mitään uutta kerrottavaa. Siksi nyt taas kerran pohdin, että ruodinko satunnaisesti näitä asioita kuitenkin täällä, vaikka ajattelin jossain vaiheessa ihan muuta. Rehellisesti sanottuna ei taida aikakaan riittää kahden blogin ylläpitoon. Ihailen suunnattomasti Neiti X:n blogia Laihisraivarit ja olisin mielelläni tehnyt jotain samankaltaista. Kunpa oppisin vihdoinkin, että tässäkin asiassa pitäisi edetä sillä ajatuksella, että hiljaa hyvä tulee... 

Kertokaapa te niin vanhat kuin uudet lukijat, haluatteko kuulla juoksentelustani ja siihen liittyvistä asioista enemmän?

Mukavaa kevätviikonloppua teille kaikille!

P.S. kotiin jää odottamaan tämmöinen kirjapino, mukaani nappaan Kähkösen Neidonkengän huomista tunnin lepotaukoa varten :)!

Jumissa

Polttarisankarittaren taidonnäyte

Vietimme viikonloppuna kälyni polttareita kymmenen naisen voimin Turussa. Hauskaa oli, vaikka itse en tuntenut entuudestaan kuin pari henkilöä, enkä heitäkään kunnolla. Kävimme heti lauantaina aamupäivällä kokeilemassa seinäkiipeilyä tai oikeasti kai pitäisi puhua boulderoinnista eli lohkarekiipeilystä. Toinen päivän kohokohdista oli tankotanssitunti! Hassunhauskaa ja järjettömän raskasta! Siitä siis otsikkoni; olen aivan jumissa! Normaali käveleminenkin sattuu, saati sitten portaissa kulku. Reisilihasten lisäksi käsivarret ovat kauttaaltaan kipeät. Tähän lisäksi vielä viintä, yökerhoelämää pikkutunneille ja kolmen tunnin "aamu-unet", niin olin eilen valmis jo yhdeksän aikaan peiton alle! Raaka totuushan on toki sekin, että ikäkin tekee näistä satunnaisista riennoista palautumisen vaikeammaksi kuin ennen muinoin...

Latua!

Pidän hiihtämisestä paljon. Perinteisellä tyylillä. Muistan miten isän kanssa opettelin pururadalla mäkien nousua ja laskua. Ihmeen kärsivällinen hän jaksoi olla. Alaluokkalaisena olin hänen kanssaan laturetkellä, joka minun muistikuvissani on koko päivän mittainen. Isällä oli kovamuovinen, harmaa vyökotelo, jossa oli joitakin suklaakeksejä energiaeväänä. Matkalla taisimme saada kuumaa mehuakin huoltopisteestä. 

Sittemmin hiihtointo hiipui, ala-asteen myöhempinä vuosina pakolliset hiihtokilpailut olivat ikäviä ja verenmaku suussa hiihtäminen ei ollut mielekästä. Vaikka nyt mietittynä; miksi sitä hiihti niin lujaa, kun kuitenkin tiesi ettei mitaleille tarvitse edes yltää? Joku sisäinen pakko kai se ajoi vaan rehkimään, vaikkei oikeasti ollut mitään kilpailutaustaakaan. Kilpailuviettikö lie? Yläasteella hiihto ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, tosin silloin en mitään muutakaan kuntoa kohottavaa harrastanut. Laskettelurinteessä kyllä viihdyttiin, Pohjois-Karjalassa kun mutkamäkiä riittää.

Jossain vaiheessa noin parikymppisenä tulin kuitenkin lähteneeksi siskoni kanssa Kolille isän mukana johonkin hiihtotapahtumaan. Isä oli positiivisesti yllättänyt, että halusimme oikeasti ladulle, emmekä rinteeseen! Siitä taisi jäädä jonkinlainen uusi kipinä lajiin. Miehen ja hänen vanhempiensa kanssa tein ensimmäisen matkani Lappiin 1999 talvella, ja pohjoisen maisemissahan kelpaa hiihdellä! Ennen lapsia kävin aika ahkerasti ihan itseksenikin hiihtämässä paikallisilla pururadoilla, kaverilta käytettynä ostetuilla varusteilla. Talvet täällä etelässä ovat tietenkin olleet välillä niin vähälumisia, ettei ladulle ole päässyt. Ja myös oma kausiluontoisuuteni liikunnan suhteen on tietysti myös vaikuttanut siihen, ettei hiihtokilometrejä ole joka talvi kertynyt...

Nyt tein joulun jälkeen sijoituksen ja ostin itelleni uudet sukset, siteet ja monot. Karhun Optigrip-sukset eli semmoiset nanopohjasukset, joita ei tarvitse voidella. Kaksi kertaa ehdin ennen tautia niitä testata ja hyväksi havaita. Tänään oli jo kova polte päästä hikoilemaan! Paikallinen pururata on melkoisen mäkinen, 4,1km kierroksen hiihtelin menemään ja sen päälle vielä kilometrin lisälenkin pesäpallokentän ympäri. Olo oli tyytyväinen lenkin jälkeen, keli hyvä, pakkasta -10 ja ladut kunnossa!

Toki kuntoiluhiihtämisen lisäksi pidän myös pitkistä päivähiihdoista, joita juuri Lapinreissuilla on harrastettu. Kuumaa juomaa termariin ja evästä reppuun, eräkämpällä tai taukotuvalla lepotauko kamiinan lämmössä... Kaksi vuotta sitten olimme hiihtolomalla Saariselällä, josta kuvan ladut ovat. Lisäksi olemme käyneet Sallassa, Ylläksellä, Pyhällä ja Rukalla. Tulevalle hiihtolomalle olisi myös mahdollista lähteä Sallaan, mikäli mies saa lomaa/vapaata järjestettyä. Lapsetkin pysyvät jo sen verran hyvin suksilla, että jonkun pikku laturetken voisi tehdä... toivottavasti nämä lumet pysyvät etelässäkin pitkään!!!

Minkäslainen on Sinun suhteesi sivakointiin? :)

Tämmöinen maanantai

Nyt oli vuorossa levoton yö, kuten niin usein työviikon alussa. Pitkästä aikaa koin hiipivää ahdistusta työasioista; haastavista, rehellisesti sanottuna rasittavista asiakkaista, paikallaan junnaavista asioista, ajoittain koetusta riittämättömyyden tunteesta... Oli ihanaa, kun mies oli kotona töistä tullessani. Viikonlopun hän oli työporukan pikkujoulureissussa, jo kaipasinkin häntä vetovuoroon. Yövuorojen lomassa (pystyy nukkumaan yötyössä jnkn verran) hän saa nyt pyöritettyä arkiaamuja/-päiviä paremmin kuin minä.

Lähdin heti lenkille, vaikka mittarilukema oli -17C (miten saa asteen merkin?) . Parikymmentä minuuttia kipitin hämärtyvässä pakkasillassa, jalat pysyivät lämpimänä polviin asti, reidet ja pakarat jäässä, yläkroppa hiestä märkänä. Talvijuoksu on uusi aluevaltaus, joten kerrospukeutumista täytyy vielä harjoitella. Mutta hyvää se teki pienikin lenkki!

Lapset halusivat otsalamppujen kanssa pihalle vielä ruoan jälkeen. Viihtyivät kylmässä melkein 1,5h, leikkivät viereisellä pellolla lumensekaisessa heinikossa. Posket ihanasti punoittaen tulivat glögille ja luumurahkalle. Joulukortit odottavat kirjoittamista tuossa tulostimen päällä, josko huomenissa aloittaisin...

Talveksi toppahousukuntoon

Juu, ihan siinä lukee niin tuossa otsikossa.

Kun sattuu olemaan mielialoiltaan vuoristoratatyyppiä, painonhallinnaltaan jojo-tyyppiä, liikuntaharrastuksiltaan kausiluontoista tyyppiä ja vartaloltaan A-mallinen persjalkainen kera omenavyötärön, voi todeta tässä vaiheessa vuotta, että voi helkkari!!! Varsinkin kun vasta alle puoli vuotta sitten on ollut kohtalaisen ketterässä kunnossa, mahtunut kauniisti sieviin vaatteisiinsa ja hallinut ruokailuaan niin ettei tunne itseään jatkuvasti täyteen syödyksi. Kaikki farkut yms syyshousut kiristävät, ja keväällä jalkaan solahtaneet ulkoiluhousut saa kiskomalla kiskoa ylös, koska suurin osa eväistä jymähtää tässä kropassa reisiin ja persuksiin. Joten että mahtuisin pakkasten koittaessa vielä toppahousuihinikin, niin nyt on tehtävä töitä. Muut tavoitelkoot ensi kesän bikinikuntoa, minä asetan osatavoitteita :)

Testing, testing

Kuinkas sattuikaan, Blogger tarjosi uusia ulkoasusovelluksia. Alkaneen loman kunniaksi päätin testata tätä. Kommentteja saapi laittaa, miltä näyttää??

Yskänrähkä helpotti ja pääsin juoksemaan Suvi-iltaan kympin. Teinpä jopa oman ennätykseni, juosta hilippasin alle tunnissa. Nälkä kasvaa syödessä näköjään kausiliikkujallakin. Olen nyt sen verran monta kertaa jo ääneen puhunut juoksevani ensi kesänä puolimaratonin, että nyt ei enää voi perääntyä :)!! Juoksujuhlaa kanssamme olivat viettämässä serkkupoikani vaimonsa kera, aktiiviliikkujia ovat ja oli mukava saada heidät vieraaksemme muutenkin. Isäni vaimonsa kera saapui huoltotehtäviin, toisin sanoen lastenhoitovuoroon.

Tänään talo tyhjeni vieraista, mutta ei suinkaan hiljentynyt. Teimme lasten synttäreille kerrankin ajoissa kutsukortit valmiiksi, kesäaikaan syntyneiden kohtaloksi kun koituu usein vajaus kutsuvieraiden joukossa... toivotaan, ettei kato käy. Lastemme syntymäpäivillä on kahden vuoden lisäksi vain viikon ero, joten tänä vuonna juhlimme samalla viikolla ensin maanantaina Neidin 7veet ja sitten perjantaina Hran 5veet.

Iltapäivällä sain pihapuuhapuhdin; siirsin lopultakin raparperin uuteen, parempaan paikkaan. Lisäksi tein ammepuutarhan eli istutin ikivanhaan sinkkiammeeseen yrttejä. Katsotaan miten menestyvät... Huomenna haaveilen hakevani puutarhatilalta Pelargonioita ja jonkun amppelikukan. Ihanaa olla lomalla!!!!

Se liikkuu sittenkin

Minulla on hyvä olo siitä, että olen taas aloittanut säännöllisemmän liikkumisen. Hyvä olo siitä, että juoksu kulkee ja tunnen miten kroppani toimii, vaikken sen kanssa aina oikein sinut olisikaan. Hyvä olo siitä, että tunnistan itsestäni liikunnan tarpeen. Osaan jo haluta lenkille... tai zumbaan tai latinokseen. Nuo tanssilliset "jumpat" ovat osoittautuneet erittäin mieleisiksi tuttavuuksiksi. Olen ollut aina hyvin kausiluontoinen liikkuja. Innostunut lyhyeksi aikaa milloin mistäkin. Lapsenakaan en harrastanut mitään lajia sen kummemmin, joten ehkä sen takia ei säännöllisen liikunnan malli ole iskostunut takaraivooni? Siitäkin huolimatta, että isämme hiihti, juoksi, pelasi lentopalloa ja sulkkista...

Isäntämies puolestaan on lapsena ja nuorenakin vielä kilpaillut... niin itsensä kuin muidenkin kanssa. Viimeiset vuodet haastanut lihaksiaan raudan parissa aina vaan parempiin suorituksiin ja toki juoksennellutkin. Niinä aikoina, kun en ole liikutellut itseäni juuri mihinkään suuntaan, olen saanut häneltä sekä suoraa että epäsuoraa palautetta. Palautetta, että kannattaisko tehdä jotain. Vaikka se syvimmässä itseinhokuopassa räpiköidessä tuntuisi äärimmäisen pahalta, niin tämänhetkisessä fiiliksessäni voin vain oikeastaan olla hyvilläni. Hyvilläni siitä, että minulla on personal trainer ihan omasta takaa, ilmaiseksi ja lähes jatkuvasti käytettävissäni. Niin monta kertaa olen kuullut hänen suustaan, että olen paremmalla tuulella yms silloin kun liikun ja pyrin syömään fiksummin (ja se on sitten kokonaan toisen postauksen aihe se). Tavoitteista puhuessamme hän totesi lyhyesti ja ytimekkäästi; ei tarvitse näyttää miltään fitnesskisailijalta, kunhan pidät itsestäsi huolta. Siihen pyrin, ja huomaan tuloksia jo reilun kk:n aktiivisemman jakson jälkeen. Se jos mikä kannustaa jatkamaan. Kunhan tämän muistan syksyn pimetessäkin!