Flow-tilassa

Kuvassa virtaa talvinen Pielisjoki joulukuun lopulla. Minussa virtaa innostuksen ja luovuuden ilo, kun rakennan Voimauttavan valokuvauksen kurssitehtävää; kuvausprojektia jonkun tunneperheeseen kuuluvan henkilön kanssa. Tein projektin Siskoni kanssa, kuvasimme paukkupakkasessa kotiseudun maisemissa. 

Ensi tiistaina ja maanantaina taas työpajapäivät Hämeenlinnassa edessä, ja siellä tutkitaan tämän tehtävän lisäksi myös valokuvien avulla omia erilaisia puoliani... niin mielenkiintoista! 

Miten paljon ihmisellä muodostuu kyyneleitä vuorokaudessa, jos niiden vaan antaa tulla aina kun siltä tuntuu?

Sitä mietin tänään ajellessani kotiin päin Itä-Suomesta. Takana pari intensiivistä vuorokautta Siskon luona, pakkauspuuhissa. Epätodellisen olon kokemuksia, ulkoiset puitteet ennallaan, mutta mikään ei ole kuten ennen. 

Puhumista, halauksia, itkua ja naurua. Esineitä, vaatteita, valokuvia. Konkreettista surun käsittelyä meille kaikille; Siskoilleni, Äidillemme ja Minulle. Edellisistä itkuistani oli jo aikaa, siksi omien reaktioiden voimakkuus ehkä jopa hiukan yllättikin. 

Nyt olen taas kotona, epätodellinen olo jatkuu kun sielu on vielä Siskon luona.

Ajomatkan aikana ehtii miettiä hirvittävän paljon. Ehtii surra ja muistella, ehtii myös pelätä pahinta omalle kohdalle. Ehtii ruotia omaa lapsuuttaan, kokemuksia jotka ovat minua muokanneet tämmöiseksi kuin olen. Identiteettini työstämisen pariin pääsen kunnolla reilun viikon kuluttua, kun lähden neljäksi vuorokaudeksi itsetuntemustyöpajaan, joka perustuu Voimauttavaan valokuvaan. Odotan sitä enemmän kuin innokkaasti, mutta toisaalta yritän lähteä matkaan ilman liiallisia ennakko-odotuksia.

Flunssa kaatoi minut eiliseksi sängynpohjalle, alkuviikon sinnittelin töissä puolikuntoisena. Tänään olen pakannut pikkuhiljaa varusteita sunnuntaina alkavaa hiihtolomareissua varten. Ensin kuitenkin menemme hautajaisiin. 

Oma sairastaminen ja pakkaustohinat, Tyttären harrastushommat ja töihini liittyvät asiat ovat pitäneet ajatukseni jonkin aikaa kauempana tapahtuneesta. Tänään suru hyökkäsi taas kunnolla kimppuuni, kun valitsin toisen Siskoni kanssa muistovärssyä yhteiseen kukkavihkoomme. Mitä on tapahtunut, miten minä tämmöistä teen, miksi minun täytyy lukea tämmöisiä värssyjä??!!?? En edes uskalla ajatella, miten epätodelliselta ja kamalalta tämä kaikki tuntuu Siskostani, joka huomenna hautaa Rakkaansa...

Toivon voimia ja erityisen lempeitä enkeleitä rinnallemme huomenna(kin). 

Harmaata

Viime kesänä Hra Kuopus totesi minulle, että hiuksissani on viivoja. Kyllä, niinhän niitä on, enenevässä määrin. Loppuvuodesta huomasin niitä tulleen värjäyksistä huolimatta lisää, aina vaan enemmän. Niin kuin myös naururyppyjä silmäkulmiin. Lokakuussa huomasin ensimmäistä kertaa vaivoja käsissäni, rannekanavan ahtaumaa epäilin. Ajattelin jossain vaiheessa kirjoittavani tänne näistä ikääntymisen merkeistä itsessäni... tai siis kehossani. Nyt ne tuntuvat niin toisarvoisilta asioilta. 

Viime vuosi oli elämässäni tai -mme (perhepiiri, lähisuku) rauhallinen suvantovaihe; toinen siskoni sai esikoisensa, isän syöpä saatiin pysähdyksiin, kukaan ei kuollut ja työrintamallakin oli mukavaa ja sopivan haastavaa. Tämä vuosi pyörähti käyntiin eikä ehtinyt tammikuu edes puoliväliin, kun kohtalo pyöräytti rulettia rajusti riistäen edellä mainitulta siskoltani miehen ja pieneltä pojalta isän. 

Olen väsynyt ja surullinen, harmaa sisuksia myöten. Elämän ja kuoleman kysymykset, kaiken tämän maanpäällisen merkitys ja merkityksettomyys mietityttävät. Tuskastun turhanpäiväiseen narinaan ja valitukseen, katselen kaikkea uudesta perspektiivistä. Miksi täällä ollaan? Mitä varten tämä kaikki touhotus ja vouhotus, kova kiire ja stressi? Kaikki tekeminen, onko se kaiken näkemämme vaivan arvoista, kun se voidaan pyyhkäistä pois hetkessä. 

En jaksa ymmärtää. 

Aavistus

Luulen, että minulla on aavistus siitä miltä isovanhemmuus tuntuu. Siskojen lapset ovat niin ihmeellisellä tavalla tuttuja, rakkaita ja tärkeitä. Heitä katsoessani näen sekä siskojani että omia lapsiani, ehkäpä siis itseänikin. Harmi kyllä, pitkien välimatkojen ja kiireisen arjen takia tapaamme hiukan liian harvoin kummankin siskoni perheen kanssa. 

 Tätä kuvassa tepastelevaa yksivuotiasta olin siis hoitamassa viime viikonloppuna. Tulimme juttuun mainiosti, sain monta suukkoa pieneltä ja hän ehkä jokusen enemmän... 

Ensi viikolla menemme kyläilemään toisen siskoni luokse, ja tapaamme puoli vuotiaan pikku herran pitkästä aikaa. Tuoksuukohan sen ikäinen vielä vauvalta, en muista enää?

:)

p.s. kuvanlaatu huono kännykkäotoksen takia

Hymyilyttää

Minusta tuli maanantaina toista kertaa täti, sain suloisen siskonpojan kun toinen sisareni miehensä kanssa sai esikoisensa. Kävimme viime viikolla hiihtolomareissulta palatessa lasten kanssa heillä ja kovasti tädillisiä ohjeita huutelin mahaan, että sais tulla jo, kun laskettu aika oli juuri sinä päivänä ;)! Suunnaton ilo ja onni pikku perheen puolesta!

Toisen siskontyttö täytti jo 7kk, ryömi Ukkilassa kovalla tohinalla ja riekkui Neiti Esikoisen kanssa. Aivan hurmaava pikku neitokainen.

Isäni voi paremmin kuin viimeksi tavatessamme jouluna, lääkitystä on muutettu. Toivon hänelle voimien palautumista ja virkeää mieltä.

Itse voin myös hyvin, teen elämäntaparemonttia ja siksikin täällä hiljaisempaa. Kuukauden päässä häämöttää miehen kanssa kahdenkeskinen reissu Dubrovnikiin tammikuussa olleen 10-vuotis hääpäivän kunniaksi! 

Iloisia, keväisiä ja positiivisia aatoksia siis täällä. Toivottavasti myös siellä!!

Lunta odotellessa...

Sateinen ja harmaa viikonvaihde vierähti leppoisasti nuoremman Siskoni luona kyläillen. Tapasimme siskos-serkus-kokoonpanolla, ja hieman jo vietimme "babyjuhliakin" helmikuussa syntyvän uuden serkkuvauvan kunniaksi. Kyllä vain, toinen Siskonikin odottaa esikoistaan, joten meillä eletään jännittäviä aikoja. 

Hra Kuopus ilmoitti hyvissä ajoin jäävänsä kotiin, mikä lienee oli ihan viisas veto. Kerrostalossa majailu, nelikuisen vauvan ja raskaana olevan tädin aikataulujen mukaan eläminen eivät olisi ehkä hänen energiatasolleen sopineet. Neiti Esikoinen puolestaan nautti pienen serkkutytön viihdyttämisestä oikein tosissaan, ja tämä suloinen neitokainen puolestaan näytti olevan innoissaan isosta serkustaan. Ja tietenkin me tädit olimme hurmaantuneita kummityttömme ihanuudesta! Vauvojen lisäksi suuntasimme ajatuksiamme jo kuukauden päässä häämöttävään jouluunkin, jota saamme pitkästä aikaa viettää yhdessä. 

Vaikka ajelinkin tänään kaatosateessa kotiin päin, niin auton lämpömittari näytti ilahduttavasti matalampia lukemia kuin eilen. Äsken kissaa sisälle huhuillessani haistoin jo tulevan pakkasen, toivon toivon... luvattu on pakastuvaa ja lunta loppuviikosta!

Valtava ilo

Minusta tuli tiistaina Täti-ihminen. Nuorempi sisareni ja hänen miehensä saivat monien vaikeuksien ja pettymysten, suurten surujen jälkeen tyttölapsen. Melkoinen jännitys, huoli ja pelko ovat nyt väistyneet, antaneet tilaa valtavalle onnelle, ilolle ja kiitollisuudelle. 

Siunausta, rakkautta, onnea ja suojelusenkeleitä tälle pienelle perheelle toivon koko sydämestäni!

Kuvassa olevan orkidean veimme keväällä sisarelleni sairalaan, jossa hän joutui olemaan vuodelevossa kolme kuukautta.

Ystävänpäivän värinen kuva vuosien takaa. Minä ja Siskot Kalajoen hiekkarannalla. Itä-Suomen tytöt ensimmäistä kertaa Länsi-rannikolla ihastelemassa merta...