Miten paljon ihmisellä muodostuu kyyneleitä vuorokaudessa, jos niiden vaan antaa tulla aina kun siltä tuntuu?

Sitä mietin tänään ajellessani kotiin päin Itä-Suomesta. Takana pari intensiivistä vuorokautta Siskon luona, pakkauspuuhissa. Epätodellisen olon kokemuksia, ulkoiset puitteet ennallaan, mutta mikään ei ole kuten ennen. 

Puhumista, halauksia, itkua ja naurua. Esineitä, vaatteita, valokuvia. Konkreettista surun käsittelyä meille kaikille; Siskoilleni, Äidillemme ja Minulle. Edellisistä itkuistani oli jo aikaa, siksi omien reaktioiden voimakkuus ehkä jopa hiukan yllättikin. 

Nyt olen taas kotona, epätodellinen olo jatkuu kun sielu on vielä Siskon luona.

Ajomatkan aikana ehtii miettiä hirvittävän paljon. Ehtii surra ja muistella, ehtii myös pelätä pahinta omalle kohdalle. Ehtii ruotia omaa lapsuuttaan, kokemuksia jotka ovat minua muokanneet tämmöiseksi kuin olen. Identiteettini työstämisen pariin pääsen kunnolla reilun viikon kuluttua, kun lähden neljäksi vuorokaudeksi itsetuntemustyöpajaan, joka perustuu Voimauttavaan valokuvaan. Odotan sitä enemmän kuin innokkaasti, mutta toisaalta yritän lähteä matkaan ilman liiallisia ennakko-odotuksia.