Huomasin eilen aamulenkillä, että vaunuilevien ystävysten näkeminen ei enää herätä suurta kateutta, kaipuuta tai katkeruutta. Pitkä tie ja ajatustyö on käyty läpi, että olen päässyt tähän mielentilaan. Kolmannen lapsen kaipuu on ollut minulle kipeä asia ja parisuhteelle iso tasapainoilun aihe.
Haikeus lienee se tunne, joka jää pysyväksi taustalle, nousten varmasti joskus pintaan. Mutta niin ovat sanoneet lähes kaikki äiti-ihmiset, nekin joilla tämä aihe ei ole vaatinut näin paljoa työstämistä. Ajattelen nyt niin, että on tehty valinta ja päätös. Ehkä voin joskus tulevaisuudessa vain ajatella ohimennen, että mitä/minkälaista jos olisi vielä kolmas lapsi? Samalla tavalla kuin ajattelen muistakin elämän tienhaaroista, valinnoista: mitä jos olisinkin päässyt opiskelemaan vaikka historiaa, olisinko opettaja? Tai jos olisinkin jatkanut seurustelua lukioaikaisen poikaystävän kanssa, olisinko nyt Itävallassa musiikin professorin rouvana? Jos mieheni olisikin muuttanut Pohjois-Karjalaan, enkä minä tänne?
Lähipiirissämme on pieniä, vauvoja ja taaperoita, lisääkin tulossa. Kummilapsia olemme saaneet kaksi reilun puolen vuoden sisällä. Nyt kun omat lapset ovat jo koululaisia, voin tarvittaessa antaa aikaani ja apuani ystäville ja sisarille. Tähän keskitän nyt ajatukseni.
Olen kiitollinen ja onnellinen kahdesta omasta, terveestä, kauniista, älykkäästä ja taitavasta lapsestani. Heidän lisäkseen olen kiitollinen ja onnellinen kaikista lähipiirin lapsista, he kaikki ovat Taivaan Lahjoja ja Ainutlaatuisen ihania.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos ajatuksestasi!