Se liikkuu sittenkin

Minulla on hyvä olo siitä, että olen taas aloittanut säännöllisemmän liikkumisen. Hyvä olo siitä, että juoksu kulkee ja tunnen miten kroppani toimii, vaikken sen kanssa aina oikein sinut olisikaan. Hyvä olo siitä, että tunnistan itsestäni liikunnan tarpeen. Osaan jo haluta lenkille... tai zumbaan tai latinokseen. Nuo tanssilliset "jumpat" ovat osoittautuneet erittäin mieleisiksi tuttavuuksiksi. Olen ollut aina hyvin kausiluontoinen liikkuja. Innostunut lyhyeksi aikaa milloin mistäkin. Lapsenakaan en harrastanut mitään lajia sen kummemmin, joten ehkä sen takia ei säännöllisen liikunnan malli ole iskostunut takaraivooni? Siitäkin huolimatta, että isämme hiihti, juoksi, pelasi lentopalloa ja sulkkista...

Isäntämies puolestaan on lapsena ja nuorenakin vielä kilpaillut... niin itsensä kuin muidenkin kanssa. Viimeiset vuodet haastanut lihaksiaan raudan parissa aina vaan parempiin suorituksiin ja toki juoksennellutkin. Niinä aikoina, kun en ole liikutellut itseäni juuri mihinkään suuntaan, olen saanut häneltä sekä suoraa että epäsuoraa palautetta. Palautetta, että kannattaisko tehdä jotain. Vaikka se syvimmässä itseinhokuopassa räpiköidessä tuntuisi äärimmäisen pahalta, niin tämänhetkisessä fiiliksessäni voin vain oikeastaan olla hyvilläni. Hyvilläni siitä, että minulla on personal trainer ihan omasta takaa, ilmaiseksi ja lähes jatkuvasti käytettävissäni. Niin monta kertaa olen kuullut hänen suustaan, että olen paremmalla tuulella yms silloin kun liikun ja pyrin syömään fiksummin (ja se on sitten kokonaan toisen postauksen aihe se). Tavoitteista puhuessamme hän totesi lyhyesti ja ytimekkäästi; ei tarvitse näyttää miltään fitnesskisailijalta, kunhan pidät itsestäsi huolta. Siihen pyrin, ja huomaan tuloksia jo reilun kk:n aktiivisemman jakson jälkeen. Se jos mikä kannustaa jatkamaan. Kunhan tämän muistan syksyn pimetessäkin!