Minä, sairaanhoitaja...ko?

Sairaanhoitajan työ ei ole ollut lapsuuteni toiveammatti. En koe sen olleen minkään sortin kutsumusammatikaan. Tulin alalle aika lailla puolivahingossa. Abiturienttikevään aikana hakuoppaita selatessa päädyin aina sosiaali-ja terveysalan sivuille. Yliopisto-opinnot eivät kiinnostaneet, ja toivoin saavani opinnoistani selkeän ammatin. 

Se oli selvää, että haluan tehdä töitä ihmisten parissa, ehkä sitä sitten voi sanoa jonkin sortin kutsumukseksi. Ihan alunperin haaveilin kätilön opinnoista, mutta sitä mahdollisuutta ei tuolloin (1990-luvun puolivälissä) ollut Joensuussa. Silloisen seurustelusuhteeni tai ehkä jonkin asteisen arkuuden vuoksi en tuossa vaiheessa hakeutunut kotinurkkia pidemmälle. 

Opiskeluaika meni joutuisasti, harjoittelut olivat antoisia ja koin valinneeni sopivan alan. Harjoittelupaikoista saamani, pääasiassa hyvä palaute kannusti jatkamaan. Valmistumisen aikoihin luokkatoverini vielä äänestivät minut Sairaanhoitajaliiton myöntämän stipendin saajaksi. Keskeisinä kriteereinä olivat mm. hyvät vuorovaikutus-ja yhteistyötaitoni, sitoutumiseni hoitotyön arvoihin ja haluni kehittää omaa persoonaani. 

Opiskeluaikana totuin ainaiseen oman itseni ja toimintani ruotimiseen, jatkuvaan palautteen vastaanottamiseen. Jokaisessa harjoittelussa pidimme oppimispäiväkirjaa ja itsearviointi oli hyvin tärkeä osa ammatillista kehittymistä. Työelämän melskeessä se jää valitettavan vähälle tai jopa katoaa kokonaan. Opiskelijoita ohjatessa onneksi ajoittain alkaa taas tutkailla omaa toimintaansa. Työnohjausta meillä on ollut vain satunnaisesti, ja se on ollut mielestäni lähes hyödytöntä. 

Pitkäaikaissairaiden hoivaosastolla työskennellessäni työyhteisö oli mukava, porukkahenki parhaimmillaan loistavaa. Sen avulla jaksoi ajoittain hyvinkin raskasta työtä paremmin, ja töissä oli oikeasti kivaa. Tällä hetkellä minut valtaa ajoittain tunne, etten kuulu mihinkään porukkaan. Toisaalta pidänkin työni itsenäisyydestä, ja lähimmän kollegani kanssa toki tuemme toinen toisiamme. Asiakkailta saatu positiivinen palaute on tietenkin tärkeintä palautetta, mutta tätä kirjoittaessani havahduin oikein miettimään, että milloin kukaan työtoveri on antanut palautetta? Suoraa kritiikkiä? Rakentavaa palautetta? Vai mietinkö, odotanko liikaa? Entä muistanko itse antaa palautetta ja kiitosta muille? Tai miten esitän itse rakentavaa kritiikkiä? 

Väsyneenä koen olevani hukassa itseni kanssa. Minkälainen työkaveri minä olen? Minkälainen sairaanhoitaja minä olen? Minkälainen ihminen minä olen? Täyttäisinkö nyt niitä kriteereitä, joiden perusteella opiskelukaverit valitsivat minut aikoinaan sen stipendin saajaksi? Mielestäni tiedän useitakin kehitettäviä asioita itsessäni, mutta entä jos on jotain mitä en tajuakaan? Jotain, mitä kukaan ei ole saanut sanotuksi? Ammatillinen identiteettini on jotenkin taas hatarampi kuin aikoihin...

Puntaroin monenlaisia vaihtoehtoja, valintoja ja päätöksiähän tässä täytyy saada jossain vaiheessa... Olen pähkäillyt näitä asioita kuta kuinkin viitisen vuotta enemmän tai vähemmän. Pitkään on ollut jonkin asteinen suvantovaihe, kolme ja puoli vuotta sitten saamani vakituinen toimi kotihoidossa ikään kuin tasoitti tilannetta. Toi uuden tilanteen eteeni. On toki ollut ajoittain hirvittävän rankkaakin. Mutta taas olen tässä myllerryksessä. Mitä minä halua tehdä isona? Miten minä haluan ihmisenä kehittyä? Mikä on minun tarkoitukseni tässä elämässä?