Elämäni Kissat

Nämä karvanaamat tulivat meille vuosi sitten. Koska tarkasta syntymäajasta ei ole tietoa, on tarkoitus juhlistaa lähipäivinä lasten kanssa meille saapumisen vuosipäivää. Veljeksiä ovat nämä kattimukset. Mustia, mutta tietyssä valossa ruskehtavaa raitaakin näkyy. Ulkoilevat aktiivisesti vapaana, mutta ilmoittatutuvat aamuin illoin ja silloin kun olemme kotona, heitä näkee monta kertaa päivässä.

Elämässäni on melkein aina ollut kissoja; Mosse-kissa mummolassa kun olin ihan pieni, Lotta Iines, Piki, Rymy Elviira ja Piki Paukkunen kotona sittemmin kun saimme isän ylipuhuttua lemmikkiajatuksemme suhteen. Sen jälkeen Siiri sitten kun asuin jo omillani. Nyt Peksi ja Roope. Ihania, hassuja otuksia, joiden puttuminen talosta ja elämästä tuntuisi jo vuoden jälkeen oudolta.

Lukiossa kirjoitin aineistoaineen seuraavan runon pohjalta (samalla otsikolla muuten kuin tämä postaus), ja aikas hyvä sisältö tässä runossa onkin:

Oodi kissalle

”Eläimistä tuli susia,
millä liikaa häntää,
millä iso murheellinen pää.
Vähän vähältä ne alkoivat sopeutua,
kävivät maisemaan taloksi,
saivät täpliä, somistuivat,
joku lensi.

Kissa, kissa yksin ilmaantui valmiina
ja ylpeänä: se oli heti syntyään täydellinen,
kulki yksin ja tiesi mitä tahtoi.
Ihminen haluaisi olla kala tai lintu,
käärme saisi mielellään siivet,
koira on pelkkä vikaan mennyt leijona,
insinööri soisi olevansa runoilija
kärpänen kokee lentävänsä
kuin pääskynen, runoilija
yrittää matkia kärpästä,
mutta kissa haluaa olla vain kissa
ja yhtä kissaa se on hännästä viiksiin,
harmaasta aavistuksesta elävään
hiireen, yön pimeydestä kultaisiin silmiin.

Ei ole sen veroista ykseyttä, ei kuu eikä kukka
ole rakennettu niin hyvin:
se on niin yksi kappale
kuin aurinko tai topaasi
ja sen joustava ääriviiva
on siro ja luja kuin laivan keula.
Sen keltaisista silmistä
jää yksi ainut viiru johon lentävät yön kolikot.

Oi pikkuinen keisari ilman keisarikuntaa,
isänmaaton valloittaja, salongin pieni tiikeri,
eroottisten taivaskattojen lemmensulttaani,
sinä komennat myrskyssä rakkauden tuulta
kun liikut ja painat maata vasten
neljä herkkää jalkaa, nuuhkit,
epäilet kaikkea mitä maa kantaa päällään,
sillä kaikki on saastaista
kissan tahrattomalle käpälälle.

Oi huoneiston joutilas peto, yön röyhkeä käpälänjälki,
laiska, jäntevä ja etäinen,
syöverinsyvä kolli, asumusten salainen poliisi,
jonkin kadonneen sametin tunnusmerkki,
varmaankaan et ole lajina arvoitus,
kaiketi et ole mysteerio, kaikki sinut tuntevat; kuulut ihan tavallisimpaan talonväkeen,
kaiketi kaikki luulevat niin, kaikki luulevat olevansa
kissansa isäntiä, omistajia, kissan enoja,
kavereita, virkaveljiä, oppilaita tai ystäviä.

Minä en. Minä luulen toisin. Minä en tunne kissaa.
Minulle on tuttua monenmoinen,
elämä ja sen arkipelaagi,
meri ja kaupungin laskemattomuus,
kasvitiede, naiset ja niiden kummat salat,
matematiikan kertotaulut ja miinukset,
maan vulkaaniset suppilot,
palokuntalaisten palkitsematon hyvyys,
pappien sinertävä atavismi,
mutta kissasta minä en saa selvää.
Minun järkeni liukastuu sen
välinpitämättömyyteen,
sen silmissä on kultaiset numerot.”

Pablo Neruda