Pikku ukko

i

Viisi vuotta sitten tähän aikaan nukuin levottomasti ison mahani kanssa. Heräsin helteiseen Arvon-päivän aamuun aikaisin, ennen kuutta. Aamun kuljin ympäri taloa ja pihaa laskien supistuksien välejä, siinä vaiheessa ne olivat vielä hyvin epäsäännöllisiä. Iltapäivällä lähdimme Hämeenlinnaan, sairaalassa ehdimme olla vain tunnin, kun saimme suloisen poikulimme syliimme. Mieheni oli koko raskauden ajan varma, että toinen tyttö on tulossa. Itselläni oli vahva tunne pojasta, ja varmistuksen asiaan kysyin eräällä lukuisista loppuraskauden ultrista. Herra Kuopuksella oli lievää munuaisaltaiden laajentumaa sikiöaikana, ja kävimme tiuhassa seurannassa. Onneksi kasvu ja kehitys auttoivat asiassa, mutta ensimmäisen vuoden aikana juoksimme kyllä tutkimuksissa. Pelkoa ja huoltakin oli ajoittain aika lailla.

Itse olen siis kasvanut siskojen kanssa, ja on ihmeellistä tutustua pienen pojan maailmaan. Herra Kuopus on minun peilini, kuten rapulasten usein sanotaan olevan. Me olemme mahdoton taistelupari, huudamme ja kiukuttelemme toisillemme. Sitten hetken päästä pusuttelemme ja sovimme. Kahden-kolmen vuoden uhmassa hän oli ajoittain suunnattoman haastava, mutta nyt ilmeisesti viiden vuoden tasannevaihe menossa... toki törmäyskurssilla ollaan välillä kuten kaiken ikäisten kanssa, mutta huomaan etten varo ja tasoittele niin paljoa kuin raskaimpina aikoina.

Tajusin kirjoittaneeni tähän mennessä blogiini enemmän tyttärestä, ja ilmeisesti sekin kertoo jotain kuopuksen kanssa elettävästä vaiheesta. Pari vuotta sitten nimittäin tein Facebookissa lukuisia muistiinpanoja hänestä ja omasta sisäisestä hirviöstäni, jonka kanssa taistelin uhmaikäisen poikani lisäksi.

Onnea rakas pikku ukko!