Ei siellä ole oikein mitään kuvattavaa

... minä ajattelin ja lähdin kamera kaulassa ulos pitkästä aikaa. 

Oli siellä kuitenkin.

Kevät 

:)

Säihkyvä tytär

Kisameikillä korostetaan ilmeiden näkymistä yleisölle asti, se on tärkeä osa ilmaisua.

Kisamatkoilla kerätään ahkerasti toisen kisapuvuista pudonneita paljetteja!

Neiti Esikoinen haaveili jo pienenä jostain tanssillisesta harrastuksesta, liikehti sulavasti ja viehkosti musiikin tahdissa pikku tylleröstä alkaen. Oli yhden vuoden paikallisen kansantanssiseuran ihan pienten ryhmässä, toisen vuoden jumppakoulussa naapurin tytön innoittamana. Sitten aloitti kuvataidekoulun, ja liikunnallinen harrastus jäi toistaiseksi. Kunnes kesällä 2011 tutustui ystäväperheen tyttöjen välityksellä kuumana kesäiltana muutamaan voimisteluliikkeeseen. Se oli menoa se; "Minäkin haluan oppia tekemään linnunpesän!" Kesän aikana oli mahdollisuus tutustua voimisteluun kesätreeneissä, joihin tosin ehdittiin vain kaksi kertaa.

Syksyn koittaessa paikallinen voimisteluseura kokosi kolme eri tasoista ryhmää saman ikäluokan tytöistä, ja Neiti pääsi opettelemaan joukkuevoimistelun perusasioita Säde-joukkueessa. Puolitoista vuotta kahdet treenit viikossa, esiintymisiä seuran syys-ja kevätnäytöksissä sekä asematapahtumissa. Joulukuussa 2012 siirto kilpajoukkue Kimallukseen taitojen kartuttua riittävästi! Puoli vuotta kimallusta, kisakokemuksia, uusia kavereita ja ihanan värikäs kisapuku.

Viime keväänä taidot arvoitiin jälleen, ja Neiti pääsi kesätreenariksi Säihke-joukkueeseen, joka kilpailee oman ikäsarjansa (10-12v) maan kärkikahinoissa. Monenmoisia tuntemuksia ja ajatuksia sekä tyttärellä että meillä vanhemmilla. Kesän jälkeen paikka Säihkeessä oli edelleen, syyskauden Neiti keskittyi ahkerasti perustaitojen kartuttamiseen saadakseen pidempään voimistelleet joukkuetoverit taidoissa kiinni.

Nyt sitten ahkera treenaaminen palkitaan, ja kevätkauden kahdet ensimmäiset kisat takana, monet vielä edessä. Mitalikin jo ensimmäisistä kisoista tarttui matkaan, ja yllättävä kilpailuviettikin löytynyt lapsukaisesta. Mutta tärkeintä on nähdä aito, luonnollinen hymy lapsensa kasvoilla kisasuorituksen aikana! Hän tietää mitä tekee ja mitä osaa, missä on hyvä! Olen sanonut alusta asti, että harrastaapa hän lajia vuoden tai kymmenen, niin paljon tulee samaan elämäänsä:  oppii varmasti tuntemaan ja hallitsemaan kehonsa paremmin kuin äitinsä, oppii löytämään vahvuuksiaan ja kehitettäviä asioita itsessään, oppii säännöllisyyttä ja kurinalaisuutta, joukkuehenkeä ja yhteen hiileen puhaltamista.

Upeita kokemuksia lajin parissa on ehtinyt syntyä jo minullekin, mm viime kesänä joukkuevoimistelun MM-kisojen alkukarsinnoissa Lahdessa ja Miss Valentine-kisoissa Tartossa helmikuussa. Joukkuevoimistelu on mitä esteettisin urheilulaji, kyyneeleet silmissä hetkittäin seuraan upeita esityksiä, kauniita tyttöjä ja nuoria naisia, upeita pukuja, kampauksia... Onhan siinä kääntöpuolena kova treenaaminen ja sitoutumista sekä joustoa tämä vaatii koko perheeltä. Mutta tällä hetkellä on hyvä näin, ja se että Neiti haluaa harrastaa lajia, on tärkeintä!

Kuvia Säihkeestä löydät blogista ja Instagramista, omalla kamerallakin on toki paljon materiaalia kuvattuna, mutta tässä kohtaa riittänevät nämä viime lauantain tunnelmapalaset.

Mitä kuuluu?

Lapsillemme syntyi puolitoista viikkoa sitten uusi serkku, ja me pääsemme poikavauvan kummeiksi. Leivoin banaanikakun rotinoiksi sekä sienipiirakan. Huomenna kevätkauden toiset voimistelukisat, tyttären harrastus on äidinkin harrastus. Suru on hiljaisessa vaiheessa, mutta aktivoinut itsetutkiskeluvaihteen pitkästä aikaa päälle. Talvi ei tiedä olisiko vai ei. En saa itseäni niskasta kiinni liikkumisen ja syömisen suhteen, se ottaa aivoon. Tekisi mieli jollekin kaupunkilomalle keväällä koko perheen voimin. Yle Teemalta tullut Valokuvan voimaa- sarja sykähdytti, ja toivon mukaan pääsen kesällä Miina Savolaisen oppiin minäkin. Töissä on raskaampi vaihe, mutta en minä mitään muutakaan osaisi tehdä (kai). Olen ostanut ihan liikaa uusia vaatteita. Leikkasin omenapuita vähän ja nyt puskee versoa kirjahyllyn päällä pari oksaa. Kirjahyllyn päällä on muutenkin vain kivoja asioita.

Mitäs sulle?

Lomalla

 

 

 

 

 

 

Ollaan hiihtolomalla Sallassa. Täällä on sentään talvi. Tosin sää on harmaa, ja vettäkin satanut, mutta silti voin allekirjoittaa ensimmäisen kuvan ajatuksen; rinteessä ja ladulla on mukavaa. Sen verran harmaata on kuitenkin, etten ole kameran kanssa ulkona heilunut. Flunssa alkaa olla mennyttä, tosin kroppa (mieleni lisäksi) on sen jälkimainingeissa kovin väsynyt.

 

 Hra Kuopus koristeli tänään jokaiselle oman iltapalarahka-annoksen ja vähintään yhtä iloisesti hymyilevät reissuhammasharjojemme suojakotelot. Eilen kävimme Papana pubissa kokemassa Hra Heinämäen Lato-orkesterin reissuversion eli Puuvajaorkesterin. Heikki Salo hurmaa aina. Huomenna ehkä vuorossa hänen luotsaamansa House Band aikuisten kesken. Voisikohan joku järjestää minulle toisen viikon lomaa tähän perään?

 

 

 

 

 

 



Flunssa kaatoi minut eiliseksi sängynpohjalle, alkuviikon sinnittelin töissä puolikuntoisena. Tänään olen pakannut pikkuhiljaa varusteita sunnuntaina alkavaa hiihtolomareissua varten. Ensin kuitenkin menemme hautajaisiin. 

Oma sairastaminen ja pakkaustohinat, Tyttären harrastushommat ja töihini liittyvät asiat ovat pitäneet ajatukseni jonkin aikaa kauempana tapahtuneesta. Tänään suru hyökkäsi taas kunnolla kimppuuni, kun valitsin toisen Siskoni kanssa muistovärssyä yhteiseen kukkavihkoomme. Mitä on tapahtunut, miten minä tämmöistä teen, miksi minun täytyy lukea tämmöisiä värssyjä??!!?? En edes uskalla ajatella, miten epätodelliselta ja kamalalta tämä kaikki tuntuu Siskostani, joka huomenna hautaa Rakkaansa...

Toivon voimia ja erityisen lempeitä enkeleitä rinnallemme huomenna(kin). 

Harmaata

Viime kesänä Hra Kuopus totesi minulle, että hiuksissani on viivoja. Kyllä, niinhän niitä on, enenevässä määrin. Loppuvuodesta huomasin niitä tulleen värjäyksistä huolimatta lisää, aina vaan enemmän. Niin kuin myös naururyppyjä silmäkulmiin. Lokakuussa huomasin ensimmäistä kertaa vaivoja käsissäni, rannekanavan ahtaumaa epäilin. Ajattelin jossain vaiheessa kirjoittavani tänne näistä ikääntymisen merkeistä itsessäni... tai siis kehossani. Nyt ne tuntuvat niin toisarvoisilta asioilta. 

Viime vuosi oli elämässäni tai -mme (perhepiiri, lähisuku) rauhallinen suvantovaihe; toinen siskoni sai esikoisensa, isän syöpä saatiin pysähdyksiin, kukaan ei kuollut ja työrintamallakin oli mukavaa ja sopivan haastavaa. Tämä vuosi pyörähti käyntiin eikä ehtinyt tammikuu edes puoliväliin, kun kohtalo pyöräytti rulettia rajusti riistäen edellä mainitulta siskoltani miehen ja pieneltä pojalta isän. 

Olen väsynyt ja surullinen, harmaa sisuksia myöten. Elämän ja kuoleman kysymykset, kaiken tämän maanpäällisen merkitys ja merkityksettomyys mietityttävät. Tuskastun turhanpäiväiseen narinaan ja valitukseen, katselen kaikkea uudesta perspektiivistä. Miksi täällä ollaan? Mitä varten tämä kaikki touhotus ja vouhotus, kova kiire ja stressi? Kaikki tekeminen, onko se kaiken näkemämme vaivan arvoista, kun se voidaan pyyhkäistä pois hetkessä. 

En jaksa ymmärtää. 

Tai ehkä minä saatan täällä jotain sanoa. Tai julkaista kuvia. Ehkä purkaa jotenkin jotakin. Ainakin tätä arkea kaiken surun keskellä. Siitä on kuitenkin selvittävä, vaikka mieli on raskas ja huoli läheisistä rinnassa painava. 

En minä edellisen otsikkoni tavoin ole kai koskaan sanaton. Puhun paljon. Niin paljon, että väsyn siihen joskus itsekin. Otsikollani ajattelin viittaavani siihen, ettei tilanteelle meinaa olla sanoja. Sitten kuitenkin kirjoitin sanoja olevan paljon, muttei täällä kerrottavaksi. Tämä kaikki sekavuus kuvaa viimeisen viikon mielentilaa ja keskittymiskyvyn puutetta. Aloitan monta hommaa saamatta niitä kunnolla loppuun. Sitä teen normaalistikin, mutta nyt hajamielisyys on huipussaan. Mutta se on ohimenevää, tiedän.