Gdansk

Gdansk oli melkoisen ihana kaupunki, ainakin neljän vuorokauden perusteella. Kuvia yli 500kpl, käveltyjä askelia moninkerroin enemmän ja useammat kirkontornin portaatkin steppailtu. Nyt väsy painaa, aamulentomme lähti sieltä jo klo 6:15 eli herätys oli klo4:00. Lupaan palata jonkun lisäkuvan kanssa.

edit; olin kirjoittanut käveltyjä kilmetrejä olleen enemmän kuin 500 :D sitä se väsymys teettää.

Hissukseen hidastellen

kuva napattu toukokuisena iltana kotipihalla

Olen lomalla ensimmäistä viikkoa, töihin palailen vasta heinäkuun puolivälissä. Ihanaa.

Muita tärkeitä ja mukavia asioita viime aikoina:

- Maailman ihanin nainen- naisten identiteettityöpaja Kainuun opistolla Paltamossa 7.-10.6. oli hieno ja tärkeä kokemus. Oli enemmän kuin tarpeellista olla reissussa yksin, tehdä vain itseeni liittyviä asioita, olla ihan ventovieraiden parissa ja vieläpä valokuvata + saada itsestään kasapäin valokuvia... luulen, että moni asia tuon viikonvaihteen jäljiltä on vielä käymistilassa mieleni sopukoissa, toivon mukaan ammennan siitä vielä pitkään. 

- sain kuvata viime viikonvaihteessa työystäväni esikoistyttären konfirmaatiota ja ottaa ns virallisia rippikuvia. Omasta mielestäni saimme aikaiseksi monta hyvää kuvaa, mutta en ole vielä kuullut kunnolla kriittisen teinineidon mielipidettä...

- olen Miehen peesissä juoksennellut pitkästä aikaa pieniä lenkkejä ja se tekee kyllä hyvää niin kropalle kuin nupille

- lähdemme ensi sunnuntaina lomareissulle Gdanskiin Miehen siskon perheen kanssa, matkakuume jo kutkuttelee mukavasti...

- vaikka todella moni asiaa odottaa pihamaalla hoitamistaan, niin en olekaan stressannut niistä nyt loman alkaessa... kaikki ajallaan, yritän iskostaa kaaliini :)

- tyttärellä alkaa voimistelutreeneistä loma huomisen jälkeen, joten emme ole tuon Puolan matkan lisäksi sidottuja mihinkään aikatauluhin pariin viikkoon, jee!

Miten paljon ihmisellä muodostuu kyyneleitä vuorokaudessa, jos niiden vaan antaa tulla aina kun siltä tuntuu?

Sitä mietin tänään ajellessani kotiin päin Itä-Suomesta. Takana pari intensiivistä vuorokautta Siskon luona, pakkauspuuhissa. Epätodellisen olon kokemuksia, ulkoiset puitteet ennallaan, mutta mikään ei ole kuten ennen. 

Puhumista, halauksia, itkua ja naurua. Esineitä, vaatteita, valokuvia. Konkreettista surun käsittelyä meille kaikille; Siskoilleni, Äidillemme ja Minulle. Edellisistä itkuistani oli jo aikaa, siksi omien reaktioiden voimakkuus ehkä jopa hiukan yllättikin. 

Nyt olen taas kotona, epätodellinen olo jatkuu kun sielu on vielä Siskon luona.

Ajomatkan aikana ehtii miettiä hirvittävän paljon. Ehtii surra ja muistella, ehtii myös pelätä pahinta omalle kohdalle. Ehtii ruotia omaa lapsuuttaan, kokemuksia jotka ovat minua muokanneet tämmöiseksi kuin olen. Identiteettini työstämisen pariin pääsen kunnolla reilun viikon kuluttua, kun lähden neljäksi vuorokaudeksi itsetuntemustyöpajaan, joka perustuu Voimauttavaan valokuvaan. Odotan sitä enemmän kuin innokkaasti, mutta toisaalta yritän lähteä matkaan ilman liiallisia ennakko-odotuksia.

Tukossa

Ei, kyse ei ole flunssasta tai allergiaoireista. Minulla on jonkin sortin identiteettikriisi. Tai alkava neljänkympin kriisi. Tai ihan vaan joku muu ikäkausikriisi. Ainakin olen viime ajat vatuloinut itseeni, itsetuntemukseeni ja käytökseeni jne/yms liittyvää kiitettävästi. Terveyskeskuspsykologi, jonka luona kävin siskoni miehen kuoleman aiheuttamaa shokkireaktiota purkamassa, sanoi viimeisellä tapaamiskerralla, että on ihan luonnollista näin ison järkytyksen jälkimainingeissa päätyä pohtimaan omaakin elämää monelta kantilta.

Tokihan näitä kausia on ollut ennenkin ja useampiakin. Joskus vain hetken kestäviä, joskus useamman kuukauden rupeamia. Monen monta kertaa olen ollut aikeissa vuodattaa tännekin silkkaa ajatusten virtaa ja etenkin sitä virran pohjasakkaa, mutta sitten jonkinaisteinen itsesensuuri iskee viime tingassa. Se on sinänsä sääli, kirjoittamalla voisin saada helpotusta olooni. Pätevä ja aina parhaaseensa pyrkivä puoli minussa haluaisi kirjoittaa vain viimeisteltyjä, loppuun asti ajateltuja ja fiksuja ajatuksia. Hah.

Kaivoin blogistani vajaan kolmen vuoden takaa tämän. Allekirjoitan siitä edelleen paljon, ja tuo siteeraamani ajatus, niin totta! Tuossa postauksessa mainitsemani kasvuvaihe; onko tämä nyt menossa oleva sitä samaa vai jotain uutta... tiedä häntä, mutta ajoittain olen kovin tuskastunut kaikkeen päässäni vellovaan ja tunnetilat vaihtelevat laidasta laitaan. Osa tästä olosta on jälleen kerran suoraa seurausta oman kroppani huonosta hoidosta. Tarkoitan tällä liian vähäistä liikuntaa, liikaa syömistä, ja liian vähäistä unta. Mutta iso osa on myös jotain muuta, isompaa. Kuka minä olen, miksi olen tämmöinen kuin olen, miksi toimin niin kuin toimin, mitä minä haluan?!? Siinäpä sitä miettimistä pitkän perjantain iltana.

Ei siellä ole oikein mitään kuvattavaa

... minä ajattelin ja lähdin kamera kaulassa ulos pitkästä aikaa. 

Oli siellä kuitenkin.

Kevät 

:)

Säihkyvä tytär

Kisameikillä korostetaan ilmeiden näkymistä yleisölle asti, se on tärkeä osa ilmaisua.

Kisamatkoilla kerätään ahkerasti toisen kisapuvuista pudonneita paljetteja!

Neiti Esikoinen haaveili jo pienenä jostain tanssillisesta harrastuksesta, liikehti sulavasti ja viehkosti musiikin tahdissa pikku tylleröstä alkaen. Oli yhden vuoden paikallisen kansantanssiseuran ihan pienten ryhmässä, toisen vuoden jumppakoulussa naapurin tytön innoittamana. Sitten aloitti kuvataidekoulun, ja liikunnallinen harrastus jäi toistaiseksi. Kunnes kesällä 2011 tutustui ystäväperheen tyttöjen välityksellä kuumana kesäiltana muutamaan voimisteluliikkeeseen. Se oli menoa se; "Minäkin haluan oppia tekemään linnunpesän!" Kesän aikana oli mahdollisuus tutustua voimisteluun kesätreeneissä, joihin tosin ehdittiin vain kaksi kertaa.

Syksyn koittaessa paikallinen voimisteluseura kokosi kolme eri tasoista ryhmää saman ikäluokan tytöistä, ja Neiti pääsi opettelemaan joukkuevoimistelun perusasioita Säde-joukkueessa. Puolitoista vuotta kahdet treenit viikossa, esiintymisiä seuran syys-ja kevätnäytöksissä sekä asematapahtumissa. Joulukuussa 2012 siirto kilpajoukkue Kimallukseen taitojen kartuttua riittävästi! Puoli vuotta kimallusta, kisakokemuksia, uusia kavereita ja ihanan värikäs kisapuku.

Viime keväänä taidot arvoitiin jälleen, ja Neiti pääsi kesätreenariksi Säihke-joukkueeseen, joka kilpailee oman ikäsarjansa (10-12v) maan kärkikahinoissa. Monenmoisia tuntemuksia ja ajatuksia sekä tyttärellä että meillä vanhemmilla. Kesän jälkeen paikka Säihkeessä oli edelleen, syyskauden Neiti keskittyi ahkerasti perustaitojen kartuttamiseen saadakseen pidempään voimistelleet joukkuetoverit taidoissa kiinni.

Nyt sitten ahkera treenaaminen palkitaan, ja kevätkauden kahdet ensimmäiset kisat takana, monet vielä edessä. Mitalikin jo ensimmäisistä kisoista tarttui matkaan, ja yllättävä kilpailuviettikin löytynyt lapsukaisesta. Mutta tärkeintä on nähdä aito, luonnollinen hymy lapsensa kasvoilla kisasuorituksen aikana! Hän tietää mitä tekee ja mitä osaa, missä on hyvä! Olen sanonut alusta asti, että harrastaapa hän lajia vuoden tai kymmenen, niin paljon tulee samaan elämäänsä:  oppii varmasti tuntemaan ja hallitsemaan kehonsa paremmin kuin äitinsä, oppii löytämään vahvuuksiaan ja kehitettäviä asioita itsessään, oppii säännöllisyyttä ja kurinalaisuutta, joukkuehenkeä ja yhteen hiileen puhaltamista.

Upeita kokemuksia lajin parissa on ehtinyt syntyä jo minullekin, mm viime kesänä joukkuevoimistelun MM-kisojen alkukarsinnoissa Lahdessa ja Miss Valentine-kisoissa Tartossa helmikuussa. Joukkuevoimistelu on mitä esteettisin urheilulaji, kyyneeleet silmissä hetkittäin seuraan upeita esityksiä, kauniita tyttöjä ja nuoria naisia, upeita pukuja, kampauksia... Onhan siinä kääntöpuolena kova treenaaminen ja sitoutumista sekä joustoa tämä vaatii koko perheeltä. Mutta tällä hetkellä on hyvä näin, ja se että Neiti haluaa harrastaa lajia, on tärkeintä!

Kuvia Säihkeestä löydät blogista ja Instagramista, omalla kamerallakin on toki paljon materiaalia kuvattuna, mutta tässä kohtaa riittänevät nämä viime lauantain tunnelmapalaset.

Mitä kuuluu?

Lapsillemme syntyi puolitoista viikkoa sitten uusi serkku, ja me pääsemme poikavauvan kummeiksi. Leivoin banaanikakun rotinoiksi sekä sienipiirakan. Huomenna kevätkauden toiset voimistelukisat, tyttären harrastus on äidinkin harrastus. Suru on hiljaisessa vaiheessa, mutta aktivoinut itsetutkiskeluvaihteen pitkästä aikaa päälle. Talvi ei tiedä olisiko vai ei. En saa itseäni niskasta kiinni liikkumisen ja syömisen suhteen, se ottaa aivoon. Tekisi mieli jollekin kaupunkilomalle keväällä koko perheen voimin. Yle Teemalta tullut Valokuvan voimaa- sarja sykähdytti, ja toivon mukaan pääsen kesällä Miina Savolaisen oppiin minäkin. Töissä on raskaampi vaihe, mutta en minä mitään muutakaan osaisi tehdä (kai). Olen ostanut ihan liikaa uusia vaatteita. Leikkasin omenapuita vähän ja nyt puskee versoa kirjahyllyn päällä pari oksaa. Kirjahyllyn päällä on muutenkin vain kivoja asioita.

Mitäs sulle?