Anoppini kotirannan avaruus Pohjanlahden rannalla hiljentää joka kerta minutkin, susirajalla kasvaneen. Mieheni lapsuusmuistoissa tuolla ei kasvanut korkeaa kaislikkoa, heti rannasta näki kauas. Nyt täytyy mennä melkoisen viidakon läpi päästäkseen aavan ääreen, mutta se kannattaa joka kerta.
Rohtovirmanjuuren kukat olivat suuria ja kauniita, niiden pökerryttävän raskasta tuoksua ihastelin ja ihmettelin. Miehet laskivat verkot, mutta tuuli väärästä suunnasta, saalis jäi mitättömäksi. Anoppi muisteli kalastajaisänsä ohjeita tuulien suunnasta, minusta se kuulosti melkein maagiselta: maatuulet, vanhan meren käymisen äänet, merivirrat...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos ajatuksestasi!