Kaksi viimeistä päivää

Nostan itselleni kaksin käsin hattua siitä hyvästä, että olen pysynyt suunnitelmassani tehdä vain sitä mikä tuntuu mieluiselta milläkin hetkellä. Vielä joku vuosi sitten olisin varmaan siivonnut kodin kaikkia komeroita myöten, jos olisin ollut viikon yksin kotona. Ihmettelen silti sitä, miten illat ovat olleet lyhyitä itsekseenkin vietettyinä. Miten sitä arki-iltoina ehditäänkin hoitaa kaikki pakolliset kuviot ja aikataulut? 

Minulla ei ole ollut kahta EasyLine-tuntia lukuunottamatta mitään tarvetta järjestää viikon aikana itselleni kohtaamisia kenenkään kanssa, vaikka nythän se olisi ollut helppoa. Nautin hiljaisesta talosta ja pienistä arkiaskareista hissukseen. Lämmitin taloa, kannoin puita, täydensin lintujen ruokapaikkaa, imuroin ja luuttusin alakerran, tein kasviskaalilaatikkoa, katsoin vähän telkkaria, neuloin, kuuntelin hiukan levyjä, luin, surffailin netissä, mapitin Aku Ankkoja, puhuin toki puhelimessa...

Jonain päivänä ajattelin, että voisin ihan hyvin mennä joskus semmoiseen hiljaisuuden retriittiin (te jotka minut livenä tunnette, älkää pudotko tuoliltanne nauraessanne tälle ;) ). Vaikka olen joskus täällä blogissakin tuskaillut sitä omaa, pääni sisäistä vuoropuhelua, niin nyt se ei ollut ollenkaan häiritsevää. Ajatukset menivät ja tulivat, mikään ei jäänyt junnamaan paikoilleen. Aiheita tänne blogiinkiin kirjoitettavista asioista on mielessäni paljon, mutta kun ei heti ole ollut mahdollisuutta kirjoittaa, niin asian merkitys saattaa hiukan muuttua tai haalistua siihen mennessä kun olisi mahdollisuus pukea ajatukset sanoiksi...

Perhe saapuu huomenaamulla. Ikävä ei ole yltynyt mitenkään suureksi, koska olemme joka päivä puhuneet puhelimessa. Mietin ystävälleni AW:lle, että pitäisikö minun potea jonkinasteista syyllisyyttä siitä, etten ikävöi kovinkaan paljoa? (Tätä ikävä vrs. kaipaus asiaahan olen pohtinut ennenkin täällä blogissa, suhteessa Mieheeni.) Kaipausta ja haikeutta koin silloin kun he lähtivät viikko sitten. Tavallaan heidän merkityksensä minulle kirkastui entisestään jo heti ensimmäisen 12tunnin aikana, mutta kun tiesin erossa olon kestävän ennalta määrätyn ajan, niin ei se ikävän tunne syventynyt. Jotenkin on aika mielekästäkin huomata osaavansa olla yksin, kokematta kuitenkaan yksinäisyttä tai kovaa ikävää. Olen nimittäin sosiaalisuuteni takia ehkä joskus liiankin riippuvainen toisista ihmisistä, näiden seurasta ja mielipiteistä. 

Kun olen ehtinyt olla rauhassa omien ajatusteni kanssa, on mieleeni tullut, että ehkä minä Samulia lainatakseni olisin hioutumassa vähitellen sieluni kaltaiseksi...

Leppoisaa ja aurinkoista viikonvaihdetta Teille kaikille!