Nämä jalat...

... puetaan kuvassa olevien ihanien alelöytösandaalien sijasta työ-sellaisiin taas huomisesta alkaen. Kuukausi on niin lyhyt aika ihmisen elämästä... Silti viimeisestä lomaa edeltävästä työviikosta tuntuu olevan jo ikuisuus, en muista siitä enää mitään. Mutta lomapäivät ovat tarkasti tallennettuina niin mieleeni kuin kuviinkin.

Olen irtaantunut töistä, eikä kolmannen lomaviikon alussa hetkellisesti mielessä vilahtanut arkirutiiniärsytys ja loman loppumisen stressaaminen ole enää vaivanneet. Hetkeen tarttuminen on onnistunut melkeinpä parhaiten pyöräilemällä lasten kanssa läheiselle uimarannalle. Veteen pulahtaminen, muiden rannalla oleskelevien hiljainen tarkkailu, lukeminen, lasten uimataidon valtavan nopean kehittymisen seuraaminen ja iloinen nauru ovat olleet lomapäivieni iloja. 

Eilen kruunasimme loman ystäväni kanssa Juha Tapion keikalla, hän kun oli sopivan ajomatkan päässä bändeineen. Paluumatkalla vielä poikkesimme yöpalalle ja nauraa kikatimme kuin teinitytöt, kun bongasimme bändin samassa paikassa... itse maestroa emme tosin nähneet, liekö ajellut omalla autolla kotiin nukkumaan...

Jos on ollut iloista ja sopivan leppoisaa, niin myös varjoisaa mieltä Ukin kuoleman takia. Ensi viikonloppuna ajamme uuden Itä-Suomen reissun, Ukki haudataan lauantaina. Lisäksi läheisillä ihmisillä on henkilökohtaisia murheita, joiden aiheuttamaa taakkaa toivon voineeni edes hiukan helpottaa kuuntelemalla ja olemalla läsnä...

Lomakuukausi on siis ollut täyttä elämää kaikkinensa. Juhan keikalla avausbiisinä soitettu Suurenmoinen elämä taisi olla se eilisen paras kappale, joka nosti ihon kananlihalle ja kyyneleet silmiin...

Töihin paluu ei kuitenkaan tunnu kovin vaikealta, koska arjen rutiineita ja järjestelyä ei tarvitse aloittaa samalla. Äitini hoitaa lapsia tulevan viikon ja sen jälkeen mieheni jää lomalle. On helpottava ajatus ettei aamuisin vielä kuukauteen tarvitse kuskata tai herätellä ketään liian aikaisin...