Työmatkan käveleminen aamuvuoropäivinä; siitä on tulossa minun ikioma hetkeni, jota alan jo edellisenä iltana odottaa. Illalla valmiiksi pakatut eväsrasiat reppuun ja menoksi. Pimeässä, lumisateessa, pakkasessa, nollakelissä... kännykän radio kuulokkeiden kautta korvissa siivittää askeleitani, välillä sauvojen kanssa, välillä ilman. Ja odotan innolla jo sitä vaihetta, kun kuuden aikaan aamulla on valoisaa!

On alkanut uusi vaihe henkilökohtaisen hyvinvointini suhteen, ja Zen Cafen Todella kaunis, tuttu, hyvä vanha biisi nosti tipan linssiin tämän aamun kävelyllä. "Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran" sen yritän muistaa.

Täällä nyt tietoisesti hiljaisempaa, katsotaan jos kevväämmällä taas alkaa kameran kanssa puuhastelu ja kirjoitusinto. Voikaa hyvin!

Valon päivä

Eilen Valon ja Kynttilänpäivänä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja hanki hohti, melkein kantoikin. Lapset olivat rakentaneet kovasta pintalumesta lauantaina hienon asetelman pihamme viereiselle pellolle. Talvisin tuo pelto on "meidän", siinä voi hiihtää, kävellä ja leikkiä. Ja aina jaksan ihailla vuodenaikojen mukana muuttuvaa maisemaa, joka avautuu suoraan ulko-ovelta ja makuuhuoneemme ikkunasta.

Jälkiä oli hangenpinnalla paljon, monenmoista kulkijaa oli yön aikana mennyt kotimme ohi, ihan hiljaa. Hra Kuopus teki täydellisen enkelin minulle. Menin taas potkukelkalla töihin, luisto oli yhtä mahtava kuin lauantaina. 

Potkutellen

Hoitelin tänään työmatkat potkutellen. Keli oli mitä mainioin ja luisto loistava, ainoastaan kotitiemme oli kevyesti hiekoitettu. Olin suunnittellut käveleväni, mutta aikaiseen aamuvuoroon nousu tuotti vaikeuksia ja olin lopulta noin viisi minuuttia aikataulustani jäljessä. Joten eikun Eslan kyytiin ja menoksi. Matka joutui niin hyvin, että oli työpaikalla kymmenen minuuttia aiemmin kuin kävellen. Jäi ruhtinaallisesti aikaa kuivatella hikeä ja hieman ehostautuakin. 

Saimme pari viikkoa sitten Mieheni työkaverin vanhan potkukelkan, koska kaupungissa asuvana se oli hänellä tyhjänpanttina. Siellä kun hiekoitetaan teitä vissiin useammmin. Lapsuudessa noilla vempeleillä tuli viiletettyä useinkin, meillä taisi olla parhaimmillaan kolme eri kokoista potkuria kotona. Kuvassa oleva on yksi niistä, jäänyt tosin jo meidänkin lapsille pieneksi, ja keskiaisa puuttuu. Vaatisi huoltoa.

Erityisen tehokasta treeniä alaselälle, takareisille ja pakaroille tuolla pelillä saa vauhdin hurman lisäksi. Sen verran rattoisasti sujui tuo työmatka, että löysin itseni äsken tutkimasta potkupyörä- eli kickbikemalleja. Toisi mukavaa vaihtelua pyöräilyyn, jota tosin aivan liian vähän hyödynnän työmatkojen hoitoon. Kotihoidossa se oli mahdotonta, koska tarvitsin omaa autoa lähes joka työpäivä. Syksyllä aloittaessani osastolla pyöräilin jonkun verran, mutta täytyy kunnostautua keväällä taas. Nyt kun ei tarvitse kuljettaa lapsia hoitoon samalla, on hyvä vaihe ihan tosissaan miettiä työmatkaliikkumista uudessa valossa.

Ihme homma

Olen viettänyt kolme vapaapäivää oman mittapuuni mukaan (melkein) tekemättä mitään. Löhönnyt, rötväillyt, laiskotellut, makoillut... yskänpoikanen antoi siihen syyn. Ja ihan oikeasti väsyttikin niin vietävästi, että päätin kerrankin antaa itselleni luvan maata niin paljon kuin mahdollista. Toki jokunen koneellinen pyykkiä ja tiskiä pyörähti siinä sivussa, ja ruokaakin valmistui. Lisäksi tänään uskaltauduin kävelylenkille ystävän kanssa.

Kummallinen on pääni, sillä huono omatunto meinasi vaivata sen sohvalle majoittumisen takia. Miksi? Miksi sitä ei vaan voi hyvillä mielin viettää joskus tämmöisiä päiviä? Ihmeellistä. 

Torstaina kuvasin kuuta sekä aamulla töihin lähtiessä että iltapäivällä kotiin palatessani. Ei siitä oikein pokkarilla kunnon kuvaa saa, mutta en voi olla yrittämättäkään. Upeita maisemia on ollut luonnolla tarjota viime päivinä.

Meillä on hiljaista. Neiti Esikoinen lähti aamulla ensimmäiselle joukkuevoimistelun valmennusleirilleen, on siis ihan yötä myöten pois kotoa. Ensimmäistä kertaa jossain muualla kuin sukulaisissa tai ilman velipoikaa. Lievää jännitystä oli ilmassa, mutta kaiken kaikkiaan yllättävän reippaasti ja innolla hän bussiin nousi. Vuoden vaihtuessa vaihtui hänellä myös joukkue, puolitoista vuotta lajia takana harrastejoukkueessa ja nyt alkoi uusi vaihe 10-12-vuotiaiden kilpajoukkueessa. Uusia haasteita ja opeteltavaa löytyy myös äidille, joka ei ole koskaan mitään kilpaurheilua harrastanut. Neidin motivaatio on kohdillaan ja intoa riittää, vaikka harjoituksia on neljästi viikossa. 

Hra Kuopus puolestaan on yökylässä ystäväperheen luona, jäi sinne eiliseltä iltakyläilyltä. Isompi herra lähti serkkupoikansa varpajais-/poikienviikonloppureissulle pääkaupungin nurkille. Minä ihmettelen hiljaista taloa, köhin pois tautia, joka on yrittänyt hiipiä kimppuuni muutamana viime päivänä. Tekisi mieli hiihtää, mutta en taida uskaltaa tämän köhimise takia. Illalla olisi läheisessä kansallispuistossa kuutamohiihtotapahtumakin...

Kymmenen maissa aamulla vaaleanharmaanpunertava valo, saatoin Kuopuksen kouluun ja tein pienen potkukelkkalenkin. Roope ei ollut siinä vaiheessa kyydissä. Saunan pukuhuoneen jäisellä ikkunalla Laitilan limonaditölkit muistuttavat kesäiltojen löylyhetkistä.

Kahden tunnin kuluttua huikaisevan sininen kirkkaus, timantteja joka puolella. Juuri ajetut ladut lähipellolla, suoraan kotiovelta suksille. Tunnin lenkki työkaverin kanssa ennen iltavuoroa. Muistin taas miksi pidän hiihtämisestä niin paljon. 

Ihana talvi!

Talven kauneutta