Huoh.
Viisi vuotta olin osittaisella hoitovapaalla eli tein lyhennettyä työaikaa. Kotihoidossa ollessa siis töitä ma-to virka-aikana. Nyt kaksi vuotta osastolla kahta vuoroa, neljänä päivänä viikossa, sekalaisessa järjestyksessä. Hra Kuopus aloitti kolmannen luokan tänä syksynä eli lasten ikään vedoten en enää voi lyhennettyä työaikaa tehdä. Kohta kuukausi siis normaalia työaikaa, viittä päivää viikossa takana. Hetkittäin meinaa ottaa lujille, ehkä enemmän henkisesti, kun tajuaa että esimerkiksi peräkkäisiä kolmen päivän vapaita ei ole kovin usein. Tai että viisi työpäivää putkeen on ihan sitä normaalia perushommaa muillakin.
Kääntöpuolena sitten se näkökulma, että töissä olen paremmin perillä asioista, hahmotan kokonaisuuksia eri tavalla kuin keväällä, haluan ottaa asioita enemmän hoitaakseni ja koen jopa jollain tapaa kantavani vastuutakin nyt enemmän. Keväällä oli nimittäin normivapaiden lisäksi kaikki pääsiäisen, vapun, helatorstain yms. ylimääräiset arkipyhävapaat, joten kävin töissä kirjaimellisesti vain kääntymässä. Jos on kaksi-kolme päivää kerrallaan töissä, niin tulee siinä helposti semmoinen fiilis: "että en ota kantaa, ei kuulu mulle, no kohtahan olen jo taas vapailla"... ja se toisaalta tuntui myös itselleni epätyypilliseltä ajatusmallilta tai käytökseltä. Kevät ja alkuvuosi meni kyllä sattuneesta perhepiirin tragediasta johtuen muutenkin puoliteholla, joten oli kyllä hyväkin, etten ollut töissä niin intensiivisesti.
Sehän tässä tietty sitten vähän voi alkaa tökkimään, kun samat lasten harrastuskuviot talkoineen on kuitenkin edelleen hoidettavana. Mutta ehkäpä saan tehtyä asioita tehokkaamminkin, kun ei ole ns vapaata lorvimisaikaa niin paljoa. Saas nähdä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos ajatuksestasi!