Maanantaimietintöjä sairastuvalta

Viikonloppu irrotti ajatukset työstä ja arjesta hyvin. Jopa liiankin hyvin, sillä työviikon alkaminen tuntui eilen erityisen kuormittavalta ajatukselta. Hra Kuopus on ollut tautinen viime viikon keskivaiheilta alkaen, viimeiset neljä yötä yskinyt aika lailla. Viime yönä lämpökin hiukan nousi, mutta kunnon kuumetta ei ole ainakaan vielä ollut. Olen nukkunut yskää kuunnellen (ja vähän kissojenkin takia) huonosti, aamulla silmäluomeni painoivat tavattomasti. 

Mies meni tänään iltavuoroon kahdeksitoista, ja minä sain omat työni järjestettyä niin, että pääsin hoitamaan Kuopusta loppupäiväksi. Tuossa pari tuntia sitten tosin olin jo varma, että saa huomenna mennä eskariin/hoitoon, kun niin kovalla puhdilla valitti tylsyyttä ja olisi halunnut olla tyynysotaa. Itse olin ihan valmis päiväunille töistä tultuani, mutta hänellä oli virtaa vaikka muille jakaa. Mutta taisin nuolaista ennen aikojani...

Hetki sitten alkoi pikku mies taas uuvahtaa, huonosti on hän itsekin yskänsä takia nukkunut... lämpökin nousussa, katsotaan miten ilta menee. Mies ei voi olla huomenna pois töistä, ja minunkin poissaoloni vaatii tietenkin järjestelyjä, joita itse tässä olen päivän aikana miettinyt. Tylsää, kun ei voi olla hyvällä omalla tunnolla pois edes lapsensa sairauden takia! Liekö raukalla paljon puhuttua mykoplasmaa, jos ei tuosta ala tilanne tasoittua niin on se lääkäriin lähdettävä.

Perjantaipsykologiaa

Paukkuipas pakkanen tänäkin aamuna aika tavalla! Meidän tonttimme rajoittuu yhdeltä sivulta isoon valtaojaan, ja sen takia olohuoneen ikkunassa olevan lämpömittarin lukemat ovat aina muutaman asteen kylmempiä kuin keittiönikkunassa toisella puolen taloa. Tänään kylmemmällä puolella oli 30,5c ( minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten asteen merkki tehdään, pahoitteluni). Saattelin Neidin kävellen kouluun heräten itsekin viimeistään siinä vaiheessa, kun tajusin että yksillä kalsareilla ei pärjää kevyttoppahousujen kanssa. Toistuvasti Neiti kerjää autokyytiä kouluun, vaikka matkaa on 800metriä! Aikamoisella paatoksella vuorotellen isännän kanssa paasamme siitä, miten me menimme AINA kävellen tai pyörällä kouluun lapsena, vaikka matka oli ainakin minulla pidempi. Ja ei IKINÄ vanhempamme kuskanneet meitä autolla kouluun. Joten ei edes tällä pakkasella autokyytiä herunut... vaikkakin sitten lähdin tunnin päästä itse jumppaan kymmenen kilometrin päähän.

Aika monta tekosyytä tosin täytyi ensin selättää, ja kävin itseni kanssa oikein tahtojen taistelua jumppaan lähdöstä. Heti kun on yli viikon tauko, niin meinaa kehtuutus iskeä. Viime viikolla ulkoilin kyllä kiitettävästi, joten en ihan liikkumatta ollut, mutta se liikuntakeskuksen kk-maksu kaikuu takaraivossa. Lupasin itselleni käyttää tämän perjantaivapaan siltä osin hyödyksi, että kävisin jatkossa aamupäivän Easyline-ryhmässä, joka on siis kuntopiirityyppistä harjoittelua ryhmässä. Ladullekin mieleni (ja kroppani) halajaa, mutta aikataulut eivät meinaa antaa periksi. Onneksi tuossa pellolla voi sentään sivakoida, vaikkei kunnon latua olekaan.

Mietin tässä kotitouhujen lomassa itsessäni sitä ominaisuutta, että innostun helposti eri harrastuksista, mutta sitten kuitenkaan en jaksa oikeastaan mitään pitkäkestoisesti. Mistähän sekin johtuu? Vai johtuuko se mistään? Ja tarvitseeko sen johtua jostain? Minä vain olen semmoinen, ja minun on se hyväksyttävä yhtenä ominaisuutenani. Joskus ehkä vähän häpeilin sitä ja ajattelin sen olevan jotenkin huono asia. Kerran sitten eräs viisas työtoverini sanoi tuskaillesani jotain aiheeseen liittyvää, että sinä olet semmoinen ja sinun on se puoli hyväksyttävä itsessäsi. Hän ikään kuin antoi minulle luvan siihen sanomalla sen ääneen. Olin kai tuolloin(-kin) jossain mieleni myllerrysvaiheessa, koska muistan liikuttueeni aivan valtavasti hänen sanoistaan. Ihan kyyneliin asti.

Tästä ominaisuudestani huolimatta olen kuitenkin esimerkiksi käynyt kouluni läpi ja hoitanut työni kunnialla. Eli en kai voi itseäni kuitenkaan kaikkien asioiden kesken jättämisestäkään moittia. Pitkäjänteisyyttä siis löytyy. Ehkä tiettyihin asioihin sitoutuminen vaatii sitten vastapainoksi sen, että joissakin asioissa voi tehdä sitä mitä milläkin hetkellä sattuu huvittamaan?

No juu, lähtivätpäs ajatukset liitelemään :)! Siirryn takaisin konkreettiseen tekemiseen eli menen hakemaan lasten petivaatteet pakkasesta, että ehtivät lämmetä ennen yöunia. Sitten lasagen-aterialle ennen The Voice of Finlandia. Meillä on touhukas viikonloppu edessä, vastapainoksi viime viikonlopun kotoilulle. Huomenna koko perheen teatteria MLL:n toimesta ja sunnuntaina Serkkupojan ristiäiset Turussa :)!

Voi hyvin ja vietä mukava viikonloppu!!

Tällä hetkellä...

Mamman uunista nappasin tämän ajatusleikin, tee Sinäkin jos siltä tuntuu :)

Vapaa-aika; kuten olen ennenkin kertonut, siirtymävaihe vuorotyöstä "kahdeksasta neljään"-rytmiin vei aikansa. Arkivapaat ja iltavuoroon menoa edeltävä vapaa aamu olivat omalla tavallaan erityisiä. Nyt kolmen ja puolen vuoden totuttelun jälkeen olen melkoisen tyytyväinen työaikaani, viikonloput ja illat vapaita. Vapaa-aikaani on myös koko perjantai, josta nautin osittaisen hoitovapaan ansiosta vielä toivon mukaan Hra Kuopuksen toisen luokan loppuun asti. Eli tästä eteenpäin vielä kaksi ja puoli vuotta... Vapaa-aika, niin... olen aikamoinen touhuaja kun sille päälle satun eli enimmäkseen. Ajan ja iän myötä onneksi oppinut hiukan jo olemaan mitään tekemättäkin... mutta siinä on opettelemista edelleen :)

Inspiroidun; käsistään kätevistä ihmisistä, luonnosta, väreistä, kirjoista, musiikista, muista blogeista... innostun monista asioista helposti, mutta (liian) usein kyllä innostus lopahtaakin äkkiä. 

Salatut ominaisuuteni; en taida tietää niitä vielä itsekään... olen kyllä melko varma siitä, että minussa on vielä  semmoisia voimavaroja tai taitoja, joita en ole saanut syystä tai toisesta valjastettua tähän mennessä omaksi tai muiden hyväksi... 

Haluan lukea tänä keväänä; kehutun, kiitetyn ja palkitun Katja Ketun Kätilön. Sen lisäksi minulla on omassa "kirjastossani" toistakymmentä lukematonta kirjaa...

Suosikkifilmi nyt; voi sentään, minä katson niin vähän elokuvia! No, haluan nähdä uusimman Risto Räppääjän... Saapasjalkakissa oli aika mainio näin kissaihmisen näkökulmasta katsottuna. 

Ihana ruoka; ohrapuuro, voisilmän, kanelisokerin, marjojen, kiisselin (you name it) kanssa maistuu pakkasilla... kuten myös kaikenlaiset sosekeitot, joista nauttimista yritän perheelleni opettaa ;).

Pukeudun nyt; lempivaatteeni alkuvuoden ajan on ollut viininpunainen trikootunika ja pitkä harmaa villatakki, molemmat löysin ihan vahingossa alennusmyynneitä. En ollut edes oikeasti etsimässä mitään. Villatakissa on hauskat mustat "nahka"paikat kyynärpäissä. Pappatakki sanon minä ja muistan, että ainoa kerta kun äitini on arvostellut negatiivisesti pukeutumistani oli lukiovuosien tyyliini kuulunut "peltipaita" eli se semmoinen pitkä, flanellinen, pystyraitainen miesten yö-tai aluspaita.. :) Ai, mutta semmoinen olisi lämmin yöpaitana!! Niin ja tämän hetken pukeutumiseeni kuuluvat ehdottomasti villasukat, kotona polvipituiset, töissä normit.

301

Oho. Yli kolmesataa postausta. Pian kaksi vuottakin.  

Aamuhetki

Ilman suunnitelmia

Olen huolehtinut päivittäisestä ulkoiluannoksestani melkoisen hyvin kipakasta pakkasesta huolimatta. Olen siltä osin itseeni tyytyväinen. Edellisen postauksen jälkeen nukuin kohtalaisen hyvät yöunetkin, ja se helpotti oloa melkoisesti. Sisareni antoi hyviä vinkkejä, miten konkreettisesti voisin asioitani laittaa eteenpäin työ-ja ammattiasioita ajatellen. Kiitos Kaisa siitä vielä tätäkin kautta.

Alkavalle viikonlopulle ei ole mitään valmiita suunnitelmia, ja se tuntuu ihanalta. Ajattelen, että tehdään mitä huvittaa tai ollaan tekemättä. Yritän olla vaatimatta itseltäni mitään. Äsken huvitti käydä hiihtämässä viereisellä pellolla, josta tämä kuvakin on. Tosin se on otettu alkuviikosta, kun komea sumu nousi läheisestä isosta ojasta pakkasen kiristyessä. Asumme kauniissa ympäristössä, sen olen todennut jälleen kerran tällä viikolla. Isäni, joka on harrastanut valokuvausta aina (niin kauan kuin minä olen ollut olemassa), kehui tätä valokuvaa "sikahyväksi" :). Sanomattakin lienee selvää, että se lämmitti mieltäni. (sanoin silti)

Kaunista ja hyvää energiaa lataavaa viikonloppua Sinullekin!

p.s. Kokeilin Kaisan pyynnöstä isointa kuvakokoa, ainakin maisemakuvan kanssa toimii. Vanhan taustan kanssa ei toiminut. Katsotaan mitä tuleman pitää :)

Minä, sairaanhoitaja...ko?

Sairaanhoitajan työ ei ole ollut lapsuuteni toiveammatti. En koe sen olleen minkään sortin kutsumusammatikaan. Tulin alalle aika lailla puolivahingossa. Abiturienttikevään aikana hakuoppaita selatessa päädyin aina sosiaali-ja terveysalan sivuille. Yliopisto-opinnot eivät kiinnostaneet, ja toivoin saavani opinnoistani selkeän ammatin. 

Se oli selvää, että haluan tehdä töitä ihmisten parissa, ehkä sitä sitten voi sanoa jonkin sortin kutsumukseksi. Ihan alunperin haaveilin kätilön opinnoista, mutta sitä mahdollisuutta ei tuolloin (1990-luvun puolivälissä) ollut Joensuussa. Silloisen seurustelusuhteeni tai ehkä jonkin asteisen arkuuden vuoksi en tuossa vaiheessa hakeutunut kotinurkkia pidemmälle. 

Opiskeluaika meni joutuisasti, harjoittelut olivat antoisia ja koin valinneeni sopivan alan. Harjoittelupaikoista saamani, pääasiassa hyvä palaute kannusti jatkamaan. Valmistumisen aikoihin luokkatoverini vielä äänestivät minut Sairaanhoitajaliiton myöntämän stipendin saajaksi. Keskeisinä kriteereinä olivat mm. hyvät vuorovaikutus-ja yhteistyötaitoni, sitoutumiseni hoitotyön arvoihin ja haluni kehittää omaa persoonaani. 

Opiskeluaikana totuin ainaiseen oman itseni ja toimintani ruotimiseen, jatkuvaan palautteen vastaanottamiseen. Jokaisessa harjoittelussa pidimme oppimispäiväkirjaa ja itsearviointi oli hyvin tärkeä osa ammatillista kehittymistä. Työelämän melskeessä se jää valitettavan vähälle tai jopa katoaa kokonaan. Opiskelijoita ohjatessa onneksi ajoittain alkaa taas tutkailla omaa toimintaansa. Työnohjausta meillä on ollut vain satunnaisesti, ja se on ollut mielestäni lähes hyödytöntä. 

Pitkäaikaissairaiden hoivaosastolla työskennellessäni työyhteisö oli mukava, porukkahenki parhaimmillaan loistavaa. Sen avulla jaksoi ajoittain hyvinkin raskasta työtä paremmin, ja töissä oli oikeasti kivaa. Tällä hetkellä minut valtaa ajoittain tunne, etten kuulu mihinkään porukkaan. Toisaalta pidänkin työni itsenäisyydestä, ja lähimmän kollegani kanssa toki tuemme toinen toisiamme. Asiakkailta saatu positiivinen palaute on tietenkin tärkeintä palautetta, mutta tätä kirjoittaessani havahduin oikein miettimään, että milloin kukaan työtoveri on antanut palautetta? Suoraa kritiikkiä? Rakentavaa palautetta? Vai mietinkö, odotanko liikaa? Entä muistanko itse antaa palautetta ja kiitosta muille? Tai miten esitän itse rakentavaa kritiikkiä? 

Väsyneenä koen olevani hukassa itseni kanssa. Minkälainen työkaveri minä olen? Minkälainen sairaanhoitaja minä olen? Minkälainen ihminen minä olen? Täyttäisinkö nyt niitä kriteereitä, joiden perusteella opiskelukaverit valitsivat minut aikoinaan sen stipendin saajaksi? Mielestäni tiedän useitakin kehitettäviä asioita itsessäni, mutta entä jos on jotain mitä en tajuakaan? Jotain, mitä kukaan ei ole saanut sanotuksi? Ammatillinen identiteettini on jotenkin taas hatarampi kuin aikoihin...

Puntaroin monenlaisia vaihtoehtoja, valintoja ja päätöksiähän tässä täytyy saada jossain vaiheessa... Olen pähkäillyt näitä asioita kuta kuinkin viitisen vuotta enemmän tai vähemmän. Pitkään on ollut jonkin asteinen suvantovaihe, kolme ja puoli vuotta sitten saamani vakituinen toimi kotihoidossa ikään kuin tasoitti tilannetta. Toi uuden tilanteen eteeni. On toki ollut ajoittain hirvittävän rankkaakin. Mutta taas olen tässä myllerryksessä. Mitä minä halua tehdä isona? Miten minä haluan ihmisenä kehittyä? Mikä on minun tarkoitukseni tässä elämässä?