Tämän pitkän perjantain iltavuorossa sain saattaa hyvin iäkkään vanhuksen taivaan porteille. Ehdin istumaan sängyn vierellä juuri viimeisten hetkien ajan, silittää päätä ja pitää kädestä. Lauloin Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, en tiedä kuuliko hän sitä enää tajunnantason laskiessa. Hän lähti rauhallisesti ja kauniisti. Omaisille oli helppo kertoa viimeisistä henkäyksestä ja hyvä sanoa, ettei tarvinnut lähteä yksin.

Olo on tyhjä. Vaikka olen ollut jo yli puoli vuotta osastolla, niin ensimmäistä kertaa tänä aikana olin asiakkaan vierellä kuolinhetkellä. Edellisestä kerrasta on siis pitkälti yli viisi vuotta. Ei siihen koskaan totu, eikä saakaan tottua. Tietty "rutiini" toki syntyy vuosien työkokemuksen myötä, mutta jos ei miltään tuntuisi, niin huolestuisin itsestäni.