Tartuin runoon minäkin...

Bongasin blogitovereiden postauksista haasteen lukea runoja, löytää itseään koskettavia runoja, vaikka vain yksi ja mahdollisuuksien mukaan julkaista omassa blogissaan. Jenni K-blogista on haasteen aloittaja, tarkemmat ohjeet löytyvät siis täältä.

 Kun tässä aamuteetä siemaillessani luin muiden runovalintoja, nousi mieleeni runo jostain vuosien takaa. Täytyi kaivaa ikivanha päiväkirjani esille ja selata kotvanen. Kävikin niin, että mieleeni ensin putkahtanut pätkä oli eräs mietelmä, jonka kirjoittajasta minulla ei ole tietoa. Sekoitin sen Helena Anhavan seuraavaan runoon;

"Elokuun aamu ja sumua sen verran, että taivas lähtee rannasta. Ilma on persikanpehmeä ja suu maistaa kaikki värit, poismenneen kesän tuoksu on lehdissä, ruohon vihreä luopumassa. Olet hiukan onnellinen, etkä välitä, onko se elämän vai kuoleman himo."

Tämän olen kopioinut jostakin päiväkirjaani vuonna 1991, jolloin olen ollut 15-vuotias. Miten onkin näin kaunis runo minua silloin koskettanut, miten olen osannut sen tallettaa? 

Niin ja se ajatuskatkelma, jonka muistin ensin, on tämä;

"Ei kesäpäivän kauneus ole siinä, että aurinko paistaa ja linnut laulavat. Vaan siinä, että sinulla on joku, joka tekee siitäkin päivästä merkityksellisen." 

:) ja tämän olen näköjään jäljentänyt SinäMinä-lehdestä :)!

Runokirjoja ei ole tullut lainattua kirjastosta, joitakin omistan itse. Tämä haaste itse asiassa on aika mukava, koska kuitenkin runoja tulee luettua ihan äärimmäisen vähän. Otanpa tavoitteeksi siis minäkin haasteen ajatuksen lukea viikottain runoja. Seuraavalla kirjastoreissulla voisin myös etsiä vaikkapa juuri Anhavan kirjoja...

p.s. tänä elokuisena aamuna sumua on aivan kamalasti, kuten oli eilenkin, ja ilma on kylmä...