Pakahtuva sielu sekaisin

Pitkään aikaan ei ole ollut kirjoittamisen tarvetta, vaikka isoja ajatuksia seilaa pitkin päätä melko usein. Arki on ollut hyvää ja tasaista, kaikista maailman suurista suruista ja murheista huolimatta. Olen keskittynyt pitämään mieleni normaaliakin avoimempana ja myönteisenä. Tehnyt töitä oman hyvänvointini eteen lisääntyvässä määrin.

Silti ajoittain alavire ja huoli tahtovat ottaa vallan, kun uutisvirta somesta, televisiosta ja lehdistä hyökyy päälle. Minulla on harvoin hyvin vahvoja mielipiteitä asioista, olen melko epäpoliittinen henkilö, enkä mielelläni ajaudu minkäänlaisiin vastakkainasetteluihin mielipiteitä jakavista aiheista keskusteltaessa. Kuuntelen kyllä mielelläni erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä, mutta toki pyrin olemaan aina pienen ihmisen puolella. Jo koulutukseni, työni ja ammatti-identiteettinikin puolesta.

Katja kirjoitti hiljakkoin blogissaan pakahtumisen tunteesta, jonka mm. kesän vaihtuminen syksyksi hänessä aiheuttaa. Minä tunnistan itsessäni tuon pakahtumisen tunteen; useinmiten se liittyy mieltäni koskettaviin asioihin, pääasiassa positiivisen liikkuttaviin. Suuriin asioihin tai nopeasti ohimeneviin, pieniin hetkiin, kauniisiin maisemiin, luonnon yksityiskohtiin, kirjoitettuihin tai lausuttuihin tärkeisiin sanoihin. Kun kuulen hoitamani vanhuksen elettyyn elämään liittyviä yksityiskohtia, jotka muistuttavat minua siitä, että hän todella on ollut täysin toimiva, kokonaisen elämän elänyt ihminen. 

Sielu sekaisin - siinä toinen oivallinen kiteytys tälle tietynlaiselle tunteelle, joka välillä valtaa mieleni. Sen opin eilen lukiessani Kodin Kuvalehden uuden bloggaajan, Sandra Lampun tekstiä. Sieluani sekoittavat näiden viime aikojen suurten yhteiskunnallisten keskustelunaiheiden lisäksi, tai oikeastaan niitäkin enemmän ne asiat joita kohtaan omassa työssäni; kuolemaa lähestyvän ihmisen tuska, niin fyysinen kuin henkinenkin. Kysymys miten kauan tätä vielä kestää? Tai muistisairaan ihmisen lukuisat hätääntyneet kysymykset.: "Tulethan sinä hakemaan minut, viethän sinä minut kotiin, nukkumaan...?" 

Näitä miettiessä toivoo itselleen vain voimia olla tukena, sopivan herkkänä ja vahvana yhtä aikaa. Minä en voi maailman isoille asioille mitään, enkä ihan hirveän paljon koe voivani vaikuttaa isojen herrojen päätöksiinkään. Mutta sille voin paljonkin, miten olen noissa edellä kuvaamissani hetkissä läsnä, miten kohtaan ihmisen. Tämä lienee tärkeämpää kuin se, että minulla olisi tiukka mielipide asiaan kuin asiaan.