Minä muistan jollain tapaa sen kun omat vanhemmat olivat vajaa nelikymppisiä, kuten minäkin nyt. Tänään 38 vuotta täynnä. Suhteeni omaan kronologiseen ikääni on tällä hetkellä aika lempeä. Ajoittain toki hämmästelen, että olenko oikeasti jo ikään kuin jossain puolivälin tuntumassa. Aika paljon on jo elämää ja kokemuksia kassissa, mutta toisaalta odotan innokkaana kaikkea mitä on vielä tulossa. Olen mielestäni nuorekas ja ajanhermolla elävä, mutta ajoittain esimurrosikäinen tytär toki kolauttaa maan pinnalle; välillämme on sen verran ikää, että tosiaan saatan olla joissain asioissa hänen silmissään "kalkkis"... ja niinhän sen kai kuuluukin olla. Töissä taas olen aina nuori, koska asiakkaat ovat pääasiassa yli 80-vuotiaita, mutta suhteessa kollegoihini alan olla vakituisten keskuudessa keski-ikäinen.
Ikä on kyllä mielenkiintoinen käsite, jota voidaan mitata ja ilmaista niin monella tapaa. Kronologinen eli juuri tämä kalenterin mittaama virallinen ikä ja toiminallinen tai biologinen ikä, joka voi vaihdella samanikäistenkin ihmisten välillä paljonkin. Persoonallinen ikä puolestaan tarkoittaa yksilön itsensä määrittelemää ikää, ja subjektiivinen ikä pitää sisällään henkilökohtaisen kokemuksen, tietoisuuden omasta minuudesta, itseymmärryksestä ja minän eheydestä.
Minulla on ollut lukioikäisestä alkaen itseäni vanhempia naisia ystävinä ja muistan aina pitäneeni iäkkäistä sukulaisista, keskuisteluistaan heidän kanssaan. Minua on sanottu useassa eri vaiheessa ikäistäni kypsemmäksi, ja olenpa miettinyt itsekin joskus, että jossain määrin ehkä olen vanha sielukin nuorekkuuden kokemuksesta huolimatta. Mutta nämä eivät mielestäni edes sulje toisiaan pois... Työskentely ikäihmisten parissa on pääasiassa antoisaa, ja jollain tapaa se on ollut minulle opiskeluajoista lähtien selvää, että vanhustyö on minun juttuni. Se elämänkokemus, viisaus ja aitous mitä asiakkaissani parhaimmillaan kohtaan on työn parasta antia. Kun vain ehtisin enemmän heidän kanssaan keskustelemaan elämästä yleensäkin, enkä vain sairauksista ja toimintakyvystä.
Keväällä kirjoitin tänne, että on menossa ankara itsetutkiskeluvaihe, jonka laukaisi perhepiirin äkillinen kuolemantapaus. Keväällä vedet olivat tummia ja syviä, olo ahdistunut ja surutyö kesken. Oman identiteetin tutkiminen, niin sivilii-kuin ammattimielessä, jatkuu edelleen, mutta mieli on valoisampi. Toki ajatukset ovat välillä nytkin suuren suuria, ja olen ehkä enemmän mietteissäni kuin aiemmin, mutta kaikessa on silti hyvä pohjavire. Voimauttavan valokuvauksen opinnot ovat hyvänä tukena tässä ihmisenä kasvamisessa, ja yksi sen menetelmän keskeisistä periaatteista onkin oma identiteettityö. Erityisesti meille ihmissuhdeammateissa toimiville olisi äärimmäisen tärkeää tehdää identiteettityötä koko ajan. Olen aivan tavattoman innoissani näistä kaikista aihepiireistä, oman työyhteisön haasteissakin yritän nähdä ne valoisammat puolet ja sen potentiaalin mitä meissä kaikissa on...
Kuvat otti parini viikko sitten Hämeenlinnassa, meillä oli kaksi Voimauttavan valokuvan työpajapäivää. Olen todella vaikuttunut kyseisestä menetelmästä, toisilleen ennalta vieraiden ihmisten välille lyhyessä ajassa syntyvästä luottamuksesta ja heittäytymisestä kuvausprosessiin, sekä ihmiselämän monimuotoisuudesta, elämäntarinoista, ihan kaikesta mitä olen kanssaihmisiltä saanut...
Matka minuksi on vielä kesken, mutta nyt on kuitenkin aika hyvä olla tässä hetkessä ja tämmöisenä kuin olen tällä hetkellä.
