Kävimme lasten kanssa lenkillä niin, että he pyöräilivät ja minä kävelin. Olisin juossut, mutta kun tulin laittaneeksi lenkkareiden sijasta vaelluskengät, joilla ei juosta kuin aivan pakon edessä. No, he siis ajoivat toista kertaa talven jälkeen ja hyvin sujui. Niin hyvin, että mennä viilettivät lähes puoli kilometriä edelläni. Onneksi olimme tuossa aivan lähistöllä, pitkän peltoaukean vierellä kulkevalla kevyen liikenteen väylällä. Näin heidät koko ajan, eikä muita kulkijoita ollut. Siinä katsoessani heitä niin kaukaa, pyörien päällä, kohtuullisessa vauhdissa, tunsin yht' äkkiä sekä iloa että haikeutta. Iloa ja ylpeyttä siitä, miten he ovat jo "isoja" ja taitavia. Haikeutta niistä samoista syistä. Toisaalta myös tyytyväisyyttä siitä, että tässä mennään, ovat jo tämän ikäisiä, moni asia on niin paljon toimivampaa ja helpompaa. Siitä päädyin sitten miettimään sitäkin, että entäs jos se on sitten tässä? Olisiko se niin kamalaa...?
Hra Kuopuksen syntymän jälkeen olen säännöllisen epäsäännöllisesti potenut vauvakuumetta, ja asiaa on kipuiltu lukuisat kerrat. Kaksi on toiselle hyvä toisen toivoessa vielä kolmattakin. Aika näyttää. Toistaiseksi näin. Tällä hetkellä huomaan olevani tyytyväinen tähän, en yritä kehitellä itselleni kuumetta miettimällä ja kääntämällä syvimpiä tuntojani. Olen kiitollinen näistä kahdesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos ajatuksestasi!