keskiviikko 29. helmikuuta 2012

5. päivä...




...jonka aikana olen haukotellut paljon, vaikka nukahdin eilen jo klo 22.00. En sitten millään jaksanut lähteä enää ulkoilemaan kotiin tultuani. Sää oli kyllä huisin hieno, mutta päätin pitää vapaaillan. Olen vain höntsäillyt, lämmittänyt leudosta säästä huolimatta taloa ja surffaillut. Paistoin sitä tofua ja söin sitä ananastakin :). Kohta taidan mennä pesulle ja peiton alle. Onpas tämä yksinolo väsyttävää...


tiistai 28. helmikuuta 2012

4. päivä, jolloin muistin saaneeni tunnustuksen :)



Sain Kirahville kaulahuivi-blogin Katilta viime viikolla tämän One lovely blog-tunnustuksen, ISO kiitos hänelle siitä!! Lupasin hänelle toteuttaa tunnustuksen saamiseen liittyvät "velvollisuudet" tällä yksinoloviikollani. 

Tämän tunnustuksen saamisen myötä edellytetään toimittavan seuraavasti:
- täytyy kiittää (ja linkittää) sen antajaa
- kertoa itsestään seitsemän asiaa
- laittaa tunnustus viiteentoista blogiin

Olen itsestäni niin monenmoista asiaa kertonut täällä, että mikähän voisi olla uutta... no kokeillaan kuitenkin!

1. Pääsin kummiksi ensimmäisen kerran 16-vuotiaana
2. Lapsena imin oikean käden peukaloani ja samassa kädessä roikotin äitini tekemää froteista unipupua korvasta
3. Kymmenen vuotta sitten en olisi uskonut, että opettelen joskus vapaaehtoisesti neulomaan villasukkia!
4. Astiankuivauskaapin tyhjentäminen on yksi suurimmista inhokkihommistani kotitöiden joukossa.
5. Olen pikkuhiljaa pääsemässä sinuiksi sen asian kanssa, että perheemme pääluku taitaa olla tässä. 
6. Yksi lapsuuden haaveammateistani oli kukkakaupantäti.
7. Söin äsken liian monta ruisleipäpalaa linssikeitonrippeiden kanssa... sen siitä saa kun ateriavälit venyvät!


Tämän tunnustuksen on varmasti moni seuraamistani blogeista jo saanut jossain vaiheessa, viittätoista en saa kasaan, koska aktiivisesti en seuraile ihan niin montaa ... haluan antaa tämän ainakin Annikalle, -T:lle, LauraQ:lle, Liinulle, Katja/Lumiomenalle, Susalle, Marialle, Priscalle...  Olkaat hyvät :)!






maanantai 27. helmikuuta 2012

3. päivä




- luin eilen liian myöhään, mutta minkäs teet kun kirja vie mukanaan!
- ostin tänään kokonaisen ananaksen, jota himoitsin jo lauantaina, mutten ottanut painoksi selkäreppuun
- ostin myös tofua, minussa nimittäin asuu pieni kasvissyöjä, joka näin yksin ollessa voi kikkailla ruoan kanssa just niin kuin tykkää :) 
- ahersin autotallin eteen jäätyneen, iltamyöhään auratun lumivallin kanssa ja kannoin puita kuusi telineellistä sisälle töiden jälkeen. Ehdin nauttia kirkkaasta iltapäivän auringosta viime metreillä. Lisäksi vein pulkalla lehtiä ja metallia kierrätyspisteeseen illan hämärtyessä. Siinä olivat tämän päivän liikuntasuoritteet. Huomenna menen suoraan töistä EasyLineen. Pakattu jumppakassikin on jo autossa valmiina.
- kierrätyspisteeseen kävellessä mietin yksinoloa, yksinäisyyttä, itsenäisyyttä, itsekkyyttää... 
- sukasta taitaakin tulla minun jalkani kokoinen :) sekoitin lankojen paksuudet ja pidin tuota Nallen Kukkaketo-lankaa yhtä paksuna (tai ohuena) kuin Fritidsgardenin Fabelia, josta olen tehnyt Neidille yhdet sukat ja Herralle aikomus tehdä. Kysyin neuletukihlöltäni jo aiemmin silmukkamäärää Fabelia ajatellen ja tein sen mukaan nyt nämä... no on ainakin kasvunvaraa. (heh, näyttääpäs hienolta ja pätevältä lankojen nimet miun blogissa :) hihihi)
- piti mennä suihkuun, mutten tarennut. Sauna lämpiää siis.
- sain juuri sähköpostiini tuoreita kuvia lasten tämän päivän laskettelureissusta, ihana aurinkosää on ollut Lapissakin ja upeasti lunta...



sunnuntai 26. helmikuuta 2012

2. päivä





Kurkkuni on ollut karhea ja oloni nuupahtanut. Ulkona kaunista, mutta kylmä tuuli. Reilun tunnin lumityöt riittivät tämän päivän liikuntasuoritteeksi, vaikka hiukan olin hiihtoretkestä haaveillut. Tuulen takia talokin tuntuu kylmältä, vaikkei pakkasta ole paljoa. Tulta pitäessä ja lämmintä juodessa on tämä päivä vierähtänyt iltaan. Sukka edistyy, vaikka melkein heitin kutileen jo seinäänkin. Eihän se kantapää ollutkaan se hankalin juttu, vaan silmukoiden poimiminen kantalapun reunoilta. Tai se, ettei siitä edetessä kädenjälki näytä niin tasaiselta, aina jotain reikää ja koloa... mutta sinne ne hukkuivat, kun neuletukihenkilön puhelinkonsultaation jälkeen jatkoin taas. Neulomisen vastapainoksi luen Anneli Kannon Veriruusut-kirjaa, jota kirjastontäti suositteli torstaisella kirjastoreissulla. Se kertoo hamekaartilaisista eli punaisten naissotilaista vuoden 1918 sisällisodassa. Mielenkiintoista ja murheellista yhtä aikaa.




lauantai 25. helmikuuta 2012

1. päivä





Aamulla anivarhain lähti sitten hiihtolomaseurue matkaan. Lapset halusivat nukkua viime yön vieressäni, Mies joutui lattiamajoitukseen. Eipä hän vastaan laittanut, ymmärsi varsin hyvin lasten äidinkainalokaipuun ennen viikon eroa. Kömmin itse vielä takaisin sänkyyn heidän lähdettyään, lueskelin uusinta Kodin Kuvalehteä reilun tunnin, ja nukahdin koiranuneen vajaaksi pariksi tunniksi. Alitajuntani ei varmaan antanut minulle lupaa nukkua kunnolla, ettei vuorokausirytmi sekoittuisi?

Ihmisen mieli on hassu järjestelmä. Vaikka olen toivonutkin saavani joskus olla hiukan pidempään yksin kotosalla, ja jopa rehellisesti sanottuna olen todella odottanutkin tätä viikkoa, niin kylläpä vaan tuntui haikealta hetkittäin. Mietin miten ajomatka etenee ja tietenkin hiukan jännitinkin, koska matka on pitkä. Tunti sitten olivat päässeet perille, matka oli mennyt hienosti. Onneksi.

Päivällä neuloin Neidille aloittamaani sukkaa jo vaikka kuinka pitkälle, sain nimittäin viikko sitten preppausta neuletukihenkilöltäni kantapään kanssa. Lopetin vuosi sitten aloittaman sukkaparin ja päätin aloittaa heti uuden, etten unohtaisi kantapäätä. Sukantekeleen parissa Juhaa ja Samulia kuunnellen vierähti aika iltapäivän puolelle. 

Kauppareissun tein kävellen (yhteensä 6km), ja oli aika veikeää kun ostokset mahtuivat selkäreppuun! Nyt siirryn saunapuhtaana Katin kookos-linssikeiton kanssa odottelemaan Putouksen finaalia. Hyvä kun lapsetkin ehtivät nähdä sen suorana lähetyksenä, tallenusta jo nimittäin tilasivat siltä varalta, etteivät ehdi perille ajoissa. Neiti totesi muuten eilen, että ei varmaan ole yksin yhtä kiva katsoa Putousta kuin perheen kanssa...


p.s. annoin Ixuksen reissulaisten mukaan, joten nyt vanha PowerShot pääsee taas hommiin... mikäli siis kuvaututtaa.






perjantai 24. helmikuuta 2012

Yksin kotona




Minulla on edessä huomisaamusta alkaen aivan uusi ja ennenkokematon tilanne. Muu perhe lähtee hiihtolomalle Lappiin, ja minä jään kissojen kanssa kotiin. Syystä että a) minulla ei ole lomapäiviä tälle kaudelle  jäljellä enempää kuin kaksi kpl, b) sovimme lähikollegani kanssa jo hyvissä ajoin viime syksynä, että koska minä lomailin koululaisten syyslomaviikon, hän pitää tulevan hiihtolomaviikon. Reilu peli. Yhtä aikaa emme voi lomailla, koska sijaisia ei kasva joka oksalla, you know!

No, en ole tästä tilanteesta kauhean pahoillani, koska en ole perheellisenä ihmisenä ollut vielä yhtä vuorokautta pidempään yksin kotona. Omaa aikaa minulla on kyllä ihan riittävästi, ja koska lapset ovat jo tuonkin ikäisiä, niin sitä "omaa aikaa" on heidän läsnäollessaankin. Voin lukea, katsoa telkkua, surffata netissä, puhua puhelimessa jne pääasiassa aivan rauhassa. Pääsen halutessani itsekseni jumppaan, lenkille, tapaamaan omia ystäviäni miehen työvuorojen sallimissa puitteissa. Mutta että olla yksin kotona. Se on melkeinpä jännittävää! 

Voitte vaan kuvitella, että olen tietenkin jo suunnitellut päässäni yhtä sun toista hommaa, joita voisin toteuttaa tulevan viikon aikana. Aamuisin voisin mennä tuntia aikaisemmin töihin eli seitsemäksi, kun ei tarvitse viedä Kuopusta päiväkotiin. Näin ollen pääsisin jo kolmelta kotiin, torstaina jo yhdeltä... Voisin mennä suoraan töistä jumppaan tai hiihtämään. Kotona on monta nurkkaa, joita voisin ruokota rauhassa. Eilen kävin kirjastossa, ja lainasin monta kirjaa. Aloitin Esikoiselle villasukan... No, yritän ehkä kuitenkin ajatella niin, että teen mitä milloinkin huvittaa, kun ei tarvitse huolehtia muista kuin itsestään. Niin ja kissoista. Ja kodista. 

Kodissa riittääkin huolehtimista, mökki on aika hyrskyn myrskyn. Alkuviikosta meille rantautui nimittäin The Yrjö. Hra Kuopus sairasti tapansa mukaan pikataudin (onneksi), oksensi neljä kertaa ja parani. Yrjön pelossa sitten on keskitytty oleelliseen eli juotu Gefilustuotteita, pesty käsiä normaalia ahkerammin, vaihdettu käsipyyhkeitä ja pesty vessoja tiuhaan. Mies sairasti eilisen päivän, hän kun hoiteli Kuopusta sen oksenteluyön ajan. Nyt on tietenkin pieni jännitysmomentti ilmassa, miten käy Neidin... Toivotaan, ettei The Yrjö iske häneen, ainakaan huomisen 12tunnin automatkan aikana! Reissuun lähtevät lisäksi mummu ja pappa eli appivanhempani. Määränpäässä Sallassa joukkoon liittyy vielä mieheni serkkutyttö sulhasensa kanssa. Toivon heille kaikille oikein ihanaa ja antoisaa hiihtolomaviikkoa!! 

Ja itselleni toivon rauhallista oloa :)! 



p.s. saa soitella, voi miulla jossain vaiheessa yksinäinenkin olo iskeä...





tiistai 21. helmikuuta 2012









Ties kuinka mones tulppanikimppu jo tälle vuodelle. Tämän punakeltaisen sain Ystävältä viime perjantaina. Sään lauhtuminen, liukas keli ja eilinen kirkas taivas ovat tuoneet pieniä tuulahduksia keväästä. Olen kuullut talitintinkin laulavan. Alkaisinkohan jo odottaa kevättä?


sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Kissanpäiviä











Kissoillamme ei ole oikeasti mitään asiaa meidän sänkyymme, ja ihmeen hyvin on tämä kovapäisempi nuori herrakin, Rymy sen oppinut.  Lasten sängytkin olivat aluksi kielletty paikka, mutta siinä säännössä olen lipsunut. Lapsuuden kodissani saivat kyllä nukkua meidän lasten vieressä, ja mikäs sen mukavampaa kuin lämmin, pehmeä, kehräävä kattimus kaverina. Alunperin asetin kiellon siksi, etteivät vuodevaatteet olisi aivan karvoissa tai ulkoa kantautuvissa roskissa. 

Ihan alussa lapset olisivat tietenkin halunneet kissat viereensä, mutta eivät kuitenkaan oikein osanneet nukkua niiden kanssa. Edesmennyt Peksi oli aika ärsyttäväkin, kun tuli rinnanpäälle ja saattoipa jopa kuolata naamaa! Siis kyllä, kissakin osaa tehdä niin! Nyttemmin Roope ja Rymy saattavat nukkua lastenhuoneen sohvalla, mutta enimmäkseen lastenhuoneen ovet ovat kiinni yön, etteivät kissat herättäisi lapsia. Rymy varsinkin alkaa leikkiä lattialla olevilla Legoilla tai painii pehmolelun kanssa. 

Perjantaina petasin sänkymme vaatekutsujen takia, ja kas kummaa, molemmat kattimukset olivat tulkinneet päiväpeiton luvaksi vallata sänkymme! Makuuhuone yläkerrassa muuten antaa (ainakin minulle) luvan lepsuilla sängyn petaamisesta, ja päiväpeitto onkin suurimman osan ajasta viikattua tuolin päällä. 

No kissat siirrettin kuvaamisen jälkeen tylysti nukkumaan muualle, vaikka suloisesti Rymy retkottikin koko pituudeltaan peiton päällä. Roope oli ehkä hiukan varovaisen oloinen, ihan kuin se vanhempana olisi tiennyt toimivansa vastoin sääntöjä. 

Tuota päiväpeittoasiaa olen toisinaan miettinyt, kuinka moni ihan oikeasti ehtii/jaksaa/viitsii/muistaa pedata sänkynsä aamun tohinoissa? Miten teillä?




torstai 16. helmikuuta 2012

Tautinen viikko



Vuodenvaihteessa lunta oli näin vähän.


Se maanantainen väsymykseni enteilikin sitten nuhaa. Olin Kuopuksen kanssa tiistain kotosalla, ystävänpäivä meni rattoisasti sohvalla telkkarin äärellä ja taloa lämmittäessä. Sunnuntaina vielä hiihdin hyvissä voimissa kympin ja olo oli mainio. No nyt on sitten menty matalalla profiililla nämä kaksi päivää töissä. Maanantaina aloitti uusi opiskelijakin harjoittelunsa meillä, ja hermoilin sitä tapani mukaan ennakkoon. Onneksi on jo ensimmäisten päivien perusteella osoittautunut näppäräksi ja osaavaksi nuoreksi naiseksi, joten käytännön työt ovat olleet hänen hommanaan, ja minä olen ohjannut/valvonut... 

Hra Kuopus on jo kutakuinkin kunnossa, oli hoidossa eilen ja tänään. Yskii kyllä vielä, mutta taitaa olla tauti selätetty muuten. Viikonlopuksi olisi tiedossa mukavaa ohjelmaa, toivon ettei oma vointini mene huonompaan suuntaan. Huomenna pitäisi tulla tupa "täyteen" naisia lastenvaatteiden merkeissä, mahdollisesti saan AW:n ja pienen Kummipoikamme kutsuille myös. Lauantaina vuorostaan toinen lapsuudenystävä tulossa vierailulle perheensä kanssa pitkästä aikaa.



maanantai 13. helmikuuta 2012

Maanantaimietintöjä sairastuvalta





Viikonloppu irrotti ajatukset työstä ja arjesta hyvin. Jopa liiankin hyvin, sillä työviikon alkaminen tuntui eilen erityisen kuormittavalta ajatukselta. Hra Kuopus on ollut tautinen viime viikon keskivaiheilta alkaen, viimeiset neljä yötä yskinyt aika lailla. Viime yönä lämpökin hiukan nousi, mutta kunnon kuumetta ei ole ainakaan vielä ollut. Olen nukkunut yskää kuunnellen (ja vähän kissojenkin takia) huonosti, aamulla silmäluomeni painoivat tavattomasti. 

Mies meni tänään iltavuoroon kahdeksitoista, ja minä sain omat työni järjestettyä niin, että pääsin hoitamaan Kuopusta loppupäiväksi. Tuossa pari tuntia sitten tosin olin jo varma, että saa huomenna mennä eskariin/hoitoon, kun niin kovalla puhdilla valitti tylsyyttä ja olisi halunnut olla tyynysotaa. Itse olin ihan valmis päiväunille töistä tultuani, mutta hänellä oli virtaa vaikka muille jakaa. Mutta taisin nuolaista ennen aikojani...

Hetki sitten alkoi pikku mies taas uuvahtaa, huonosti on hän itsekin yskänsä takia nukkunut... lämpökin nousussa, katsotaan miten ilta menee. Mies ei voi olla huomenna pois töistä, ja minunkin poissaoloni vaatii tietenkin järjestelyjä, joita itse tässä olen päivän aikana miettinyt. Tylsää, kun ei voi olla hyvällä omalla tunnolla pois edes lapsensa sairauden takia! Liekö raukalla paljon puhuttua mykoplasmaa, jos ei tuosta ala tilanne tasoittua niin on se lääkäriin lähdettävä.





perjantai 10. helmikuuta 2012

Perjantaipsykologiaa



Paukkuipas pakkanen tänäkin aamuna aika tavalla! Meidän tonttimme rajoittuu yhdeltä sivulta isoon valtaojaan, ja sen takia olohuoneen ikkunassa olevan lämpömittarin lukemat ovat aina muutaman asteen kylmempiä kuin keittiönikkunassa toisella puolen taloa. Tänään kylmemmällä puolella oli 30,5c ( minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten asteen merkki tehdään, pahoitteluni). Saattelin Neidin kävellen kouluun heräten itsekin viimeistään siinä vaiheessa, kun tajusin että yksillä kalsareilla ei pärjää kevyttoppahousujen kanssa. Toistuvasti Neiti kerjää autokyytiä kouluun, vaikka matkaa on 800metriä! Aikamoisella paatoksella vuorotellen isännän kanssa paasamme siitä, miten me menimme AINA kävellen tai pyörällä kouluun lapsena, vaikka matka oli ainakin minulla pidempi. Ja ei IKINÄ vanhempamme kuskanneet meitä autolla kouluun. Joten ei edes tällä pakkasella autokyytiä herunut... vaikkakin sitten lähdin tunnin päästä itse jumppaan kymmenen kilometrin päähän.

Aika monta tekosyytä tosin täytyi ensin selättää, ja kävin itseni kanssa oikein tahtojen taistelua jumppaan lähdöstä. Heti kun on yli viikon tauko, niin meinaa kehtuutus iskeä. Viime viikolla ulkoilin kyllä kiitettävästi, joten en ihan liikkumatta ollut, mutta se liikuntakeskuksen kk-maksu kaikuu takaraivossa. Lupasin itselleni käyttää tämän perjantaivapaan siltä osin hyödyksi, että kävisin jatkossa aamupäivän Easyline-ryhmässä, joka on siis kuntopiirityyppistä harjoittelua ryhmässä. Ladullekin mieleni (ja kroppani) halajaa, mutta aikataulut eivät meinaa antaa periksi. Onneksi tuossa pellolla voi sentään sivakoida, vaikkei kunnon latua olekaan.

Mietin tässä kotitouhujen lomassa itsessäni sitä ominaisuutta, että innostun helposti eri harrastuksista, mutta sitten kuitenkaan en jaksa oikeastaan mitään pitkäkestoisesti. Mistähän sekin johtuu? Vai johtuuko se mistään? Ja tarvitseeko sen johtua jostain? Minä vain olen semmoinen, ja minun on se hyväksyttävä yhtenä ominaisuutenani. Joskus ehkä vähän häpeilin sitä ja ajattelin sen olevan jotenkin huono asia. Kerran sitten eräs viisas työtoverini sanoi tuskaillesani jotain aiheeseen liittyvää, että sinä olet semmoinen ja sinun on se puoli hyväksyttävä itsessäsi. Hän ikään kuin antoi minulle luvan siihen sanomalla sen ääneen. Olin kai tuolloin(-kin) jossain mieleni myllerrysvaiheessa, koska muistan liikuttueeni aivan valtavasti hänen sanoistaan. Ihan kyyneliin asti.

Tästä ominaisuudestani huolimatta olen kuitenkin esimerkiksi käynyt kouluni läpi ja hoitanut työni kunnialla. Eli en kai voi itseäni kuitenkaan kaikkien asioiden kesken jättämisestäkään moittia. Pitkäjänteisyyttä siis löytyy. Ehkä tiettyihin asioihin sitoutuminen vaatii sitten vastapainoksi sen, että joissakin asioissa voi tehdä sitä mitä milläkin hetkellä sattuu huvittamaan?

No juu, lähtivätpäs ajatukset liitelemään :)! Siirryn takaisin konkreettiseen tekemiseen eli menen hakemaan lasten petivaatteet pakkasesta, että ehtivät lämmetä ennen yöunia. Sitten lasagen-aterialle ennen The Voice of Finlandia. Meillä on touhukas viikonloppu edessä, vastapainoksi viime viikonlopun kotoilulle. Huomenna koko perheen teatteria MLL:n toimesta ja sunnuntaina Serkkupojan ristiäiset Turussa :)!

Voi hyvin ja vietä mukava viikonloppu!!




keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Tällä hetkellä...





Mamman uunista nappasin tämän ajatusleikin, tee Sinäkin jos siltä tuntuu :)

Vapaa-aika; kuten olen ennenkin kertonut, siirtymävaihe vuorotyöstä "kahdeksasta neljään"-rytmiin vei aikansa. Arkivapaat ja iltavuoroon menoa edeltävä vapaa aamu olivat omalla tavallaan erityisiä. Nyt kolmen ja puolen vuoden totuttelun jälkeen olen melkoisen tyytyväinen työaikaani, viikonloput ja illat vapaita. Vapaa-aikaani on myös koko perjantai, josta nautin osittaisen hoitovapaan ansiosta vielä toivon mukaan Hra Kuopuksen toisen luokan loppuun asti. Eli tästä eteenpäin vielä kaksi ja puoli vuotta... Vapaa-aika, niin... olen aikamoinen touhuaja kun sille päälle satun eli enimmäkseen. Ajan ja iän myötä onneksi oppinut hiukan jo olemaan mitään tekemättäkin... mutta siinä on opettelemista edelleen :)

Inspiroidun; käsistään kätevistä ihmisistä, luonnosta, väreistä, kirjoista, musiikista, muista blogeista... innostun monista asioista helposti, mutta (liian) usein kyllä innostus lopahtaakin äkkiä. 

Salatut ominaisuuteni; en taida tietää niitä vielä itsekään... olen kyllä melko varma siitä, että minussa on vielä  semmoisia voimavaroja tai taitoja, joita en ole saanut syystä tai toisesta valjastettua tähän mennessä omaksi tai muiden hyväksi... 

Haluan lukea tänä keväänä; kehutun, kiitetyn ja palkitun Katja Ketun Kätilön. Sen lisäksi minulla on omassa "kirjastossani" toistakymmentä lukematonta kirjaa...

Suosikkifilmi nyt; voi sentään, minä katson niin vähän elokuvia! No, haluan nähdä uusimman Risto Räppääjän... Saapasjalkakissa oli aika mainio näin kissaihmisen näkökulmasta katsottuna. 

Ihana ruoka; ohrapuuro, voisilmän, kanelisokerin, marjojen, kiisselin (you name it) kanssa maistuu pakkasilla... kuten myös kaikenlaiset sosekeitot, joista nauttimista yritän perheelleni opettaa ;).

Pukeudun nyt; lempivaatteeni alkuvuoden ajan on ollut viininpunainen trikootunika ja pitkä harmaa villatakki, molemmat löysin ihan vahingossa alennusmyynneitä. En ollut edes oikeasti etsimässä mitään. Villatakissa on hauskat mustat "nahka"paikat kyynärpäissä. Pappatakki sanon minä ja muistan, että ainoa kerta kun äitini on arvostellut negatiivisesti pukeutumistani oli lukiovuosien tyyliini kuulunut "peltipaita" eli se semmoinen pitkä, flanellinen, pystyraitainen miesten yö-tai aluspaita.. :) Ai, mutta semmoinen olisi lämmin yöpaitana!! Niin ja tämän hetken pukeutumiseeni kuuluvat ehdottomasti villasukat, kotona polvipituiset, töissä normit.




tiistai 7. helmikuuta 2012

301















Oho. Yli kolmesataa postausta. Pian kaksi vuottakin.  



lauantai 4. helmikuuta 2012

Aamuhetki








perjantai 3. helmikuuta 2012

Ilman suunnitelmia





Olen huolehtinut päivittäisestä ulkoiluannoksestani melkoisen hyvin kipakasta pakkasesta huolimatta. Olen siltä osin itseeni tyytyväinen. Edellisen postauksen jälkeen nukuin kohtalaisen hyvät yöunetkin, ja se helpotti oloa melkoisesti. Sisareni antoi hyviä vinkkejä, miten konkreettisesti voisin asioitani laittaa eteenpäin työ-ja ammattiasioita ajatellen. Kiitos Kaisa siitä vielä tätäkin kautta.

Alkavalle viikonlopulle ei ole mitään valmiita suunnitelmia, ja se tuntuu ihanalta. Ajattelen, että tehdään mitä huvittaa tai ollaan tekemättä. Yritän olla vaatimatta itseltäni mitään. Äsken huvitti käydä hiihtämässä viereisellä pellolla, josta tämä kuvakin on. Tosin se on otettu alkuviikosta, kun komea sumu nousi läheisestä isosta ojasta pakkasen kiristyessä. Asumme kauniissa ympäristössä, sen olen todennut jälleen kerran tällä viikolla. Isäni, joka on harrastanut valokuvausta aina (niin kauan kuin minä olen ollut olemassa), kehui tätä valokuvaa "sikahyväksi" :). Sanomattakin lienee selvää, että se lämmitti mieltäni. (sanoin silti)

Kaunista ja hyvää energiaa lataavaa viikonloppua Sinullekin!


p.s. Kokeilin Kaisan pyynnöstä isointa kuvakokoa, ainakin maisemakuvan kanssa toimii. Vanhan taustan kanssa ei toiminut. Katsotaan mitä tuleman pitää :)









keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Minä, sairaanhoitaja...ko?





Sairaanhoitajan työ ei ole ollut lapsuuteni toiveammatti. En koe sen olleen minkään sortin kutsumusammatikaan. Tulin alalle aika lailla puolivahingossa. Abiturienttikevään aikana hakuoppaita selatessa päädyin aina sosiaali-ja terveysalan sivuille. Yliopisto-opinnot eivät kiinnostaneet, ja toivoin saavani opinnoistani selkeän ammatin. 

Se oli selvää, että haluan tehdä töitä ihmisten parissa, ehkä sitä sitten voi sanoa jonkin sortin kutsumukseksi. Ihan alunperin haaveilin kätilön opinnoista, mutta sitä mahdollisuutta ei tuolloin (1990-luvun puolivälissä) ollut Joensuussa. Silloisen seurustelusuhteeni tai ehkä jonkin asteisen arkuuden vuoksi en tuossa vaiheessa hakeutunut kotinurkkia pidemmälle. 

Opiskeluaika meni joutuisasti, harjoittelut olivat antoisia ja koin valinneeni sopivan alan. Harjoittelupaikoista saamani, pääasiassa hyvä palaute kannusti jatkamaan. Valmistumisen aikoihin luokkatoverini vielä äänestivät minut Sairaanhoitajaliiton myöntämän stipendin saajaksi. Keskeisinä kriteereinä olivat mm. hyvät vuorovaikutus-ja yhteistyötaitoni, sitoutumiseni hoitotyön arvoihin ja haluni kehittää omaa persoonaani. 

Opiskeluaikana totuin ainaiseen oman itseni ja toimintani ruotimiseen, jatkuvaan palautteen vastaanottamiseen. Jokaisessa harjoittelussa pidimme oppimispäiväkirjaa ja itsearviointi oli hyvin tärkeä osa ammatillista kehittymistä. Työelämän melskeessä se jää valitettavan vähälle tai jopa katoaa kokonaan. Opiskelijoita ohjatessa onneksi ajoittain alkaa taas tutkailla omaa toimintaansa. Työnohjausta meillä on ollut vain satunnaisesti, ja se on ollut mielestäni lähes hyödytöntä. 

Pitkäaikaissairaiden hoivaosastolla työskennellessäni työyhteisö oli mukava, porukkahenki parhaimmillaan loistavaa. Sen avulla jaksoi ajoittain hyvinkin raskasta työtä paremmin, ja töissä oli oikeasti kivaa. Tällä hetkellä minut valtaa ajoittain tunne, etten kuulu mihinkään porukkaan. Toisaalta pidänkin työni itsenäisyydestä, ja lähimmän kollegani kanssa toki tuemme toinen toisiamme. Asiakkailta saatu positiivinen palaute on tietenkin tärkeintä palautetta, mutta tätä kirjoittaessani havahduin oikein miettimään, että milloin kukaan työtoveri on antanut palautetta? Suoraa kritiikkiä? Rakentavaa palautetta? Vai mietinkö, odotanko liikaa? Entä muistanko itse antaa palautetta ja kiitosta muille? Tai miten esitän itse rakentavaa kritiikkiä? 

Väsyneenä koen olevani hukassa itseni kanssa. Minkälainen työkaveri minä olen? Minkälainen sairaanhoitaja minä olen? Minkälainen ihminen minä olen? Täyttäisinkö nyt niitä kriteereitä, joiden perusteella opiskelukaverit valitsivat minut aikoinaan sen stipendin saajaksi? Mielestäni tiedän useitakin kehitettäviä asioita itsessäni, mutta entä jos on jotain mitä en tajuakaan? Jotain, mitä kukaan ei ole saanut sanotuksi? Ammatillinen identiteettini on jotenkin taas hatarampi kuin aikoihin...

Puntaroin monenlaisia vaihtoehtoja, valintoja ja päätöksiähän tässä täytyy saada jossain vaiheessa... Olen pähkäillyt näitä asioita kuta kuinkin viitisen vuotta enemmän tai vähemmän. Pitkään on ollut jonkin asteinen suvantovaihe, kolme ja puoli vuotta sitten saamani vakituinen toimi kotihoidossa ikään kuin tasoitti tilannetta. Toi uuden tilanteen eteeni. On toki ollut ajoittain hirvittävän rankkaakin. Mutta taas olen tässä myllerryksessä. Mitä minä halua tehdä isona? Miten minä haluan ihmisenä kehittyä? Mikä on minun tarkoitukseni tässä elämässä?