Vuosikymmenenvaihtopäivän aattona ajateltua

Kuu viime syksyltä, odotan tämän marraskuun superkuuta!

En minä näköjään innostunutkaan sitten tänne sen enempää kirjoittelemaan. Ei tullut uutta aloitusta, vaikka hetken tuntuikin siltä. Onkohan niin, että olen jotenkin tuon nopean sosiaalisen median lisääntyneen käyttöni kanssa hukannut bloggaamisintoni? Kirjoitan Facebookissa paljon harkitumpia asioita kuin alkuvuosina, haluan että siellä sanomillani asioilla on merkitystä. Niihin saa nopean reaktion.  Toisinaan ajatuksia pursuaa päästäni niin, että kirjottamisen halu on kova... mutta jos ei heti pääse tuottamaan tekstiä, se katoaa. Tai sitten tyydyn typistämään ne ajatukset johonkin lyhyempään. Ehkä enemmän kuitenkin pyöritän edelleen siellä päässäni tai sitten selitän kanssaihmisilleni.

En ole kuvannut kameralla pitkään aikaan, tämä vuosi on ollut harvinainen sillä saralla. Kesällä ostamani uuden puhelimen kanssa olen kuvannut senkin edestä. Sen avulla saan kuvani nopeasti jakoon halutessani Instagramin tai Facebookin kautta, eikä tule sitäkään vähää sitten avattua läppäriä ja siirrettyä kuvia Canonilta koneelle. Niin se aika muuttuu ja minä tai ainakin käytös sen mukana.

Minä vaihdan huomenna vuosikymmentä. Siihen liittyen on paljon ajatuksia. Haluaisin kirjoittaa juhlapuheen. Tiivistää ajatuksia, jotka pääkopassani ovat muhineet viime aikoina. Ei ole ikäkriisiä. Elämä on monelta kantilta hyvällä mallilla. Olen onnellinen, ja tyytyväinen. Näin on hyvä. Olen hyvä ja hyvän ikäinen. Kypsä ja kokenut nelikymppinen. Näillä sanoilla tsemppasin ikätoveria Facebookissakin, kun hän kauhisteli parin viikon päässä olevaa omaa vuosikymmenen vaihtamistaan. 

Näillä mennään!

Ikää lisää

Minä muistan jollain tapaa sen kun omat vanhemmat olivat vajaa nelikymppisiä, kuten minäkin nyt. Tänään 38 vuotta täynnä. Suhteeni omaan kronologiseen ikääni on tällä hetkellä aika lempeä. Ajoittain toki hämmästelen, että olenko oikeasti jo ikään kuin jossain puolivälin tuntumassa. Aika paljon on jo elämää ja kokemuksia kassissa, mutta toisaalta odotan innokkaana kaikkea mitä on vielä tulossa. Olen mielestäni nuorekas ja ajanhermolla elävä, mutta ajoittain esimurrosikäinen tytär toki kolauttaa maan pinnalle; välillämme on sen verran ikää, että tosiaan saatan olla joissain asioissa hänen silmissään "kalkkis"... ja niinhän sen kai kuuluukin olla. Töissä taas olen aina nuori, koska asiakkaat ovat pääasiassa yli 80-vuotiaita, mutta suhteessa kollegoihini alan olla vakituisten keskuudessa keski-ikäinen. 

Ikä on kyllä mielenkiintoinen käsite, jota voidaan mitata ja ilmaista niin monella tapaa. Kronologinen eli juuri tämä kalenterin mittaama virallinen ikä ja toiminallinen tai biologinen ikä, joka voi vaihdella samanikäistenkin ihmisten välillä paljonkin. Persoonallinen ikä puolestaan tarkoittaa yksilön itsensä määrittelemää ikää, ja subjektiivinen ikä pitää sisällään henkilökohtaisen kokemuksen, tietoisuuden omasta minuudesta, itseymmärryksestä ja minän eheydestä. 

Minulla on ollut lukioikäisestä alkaen itseäni vanhempia naisia ystävinä ja muistan aina pitäneeni iäkkäistä sukulaisista, keskuisteluistaan heidän kanssaan. Minua on sanottu useassa eri vaiheessa ikäistäni kypsemmäksi, ja olenpa miettinyt itsekin joskus, että jossain määrin ehkä olen vanha sielukin nuorekkuuden kokemuksesta huolimatta. Mutta nämä eivät mielestäni edes sulje toisiaan pois... Työskentely ikäihmisten parissa on pääasiassa antoisaa, ja jollain tapaa se on ollut minulle opiskeluajoista lähtien selvää, että vanhustyö on minun juttuni. Se elämänkokemus, viisaus ja aitous mitä asiakkaissani parhaimmillaan kohtaan on työn parasta antia. Kun vain ehtisin enemmän heidän kanssaan keskustelemaan elämästä yleensäkin, enkä vain sairauksista ja toimintakyvystä.

Keväällä kirjoitin tänne, että on menossa ankara itsetutkiskeluvaihe, jonka laukaisi perhepiirin äkillinen kuolemantapaus. Keväällä vedet olivat tummia ja syviä, olo ahdistunut ja surutyö kesken. Oman identiteetin tutkiminen, niin sivilii-kuin ammattimielessä, jatkuu edelleen, mutta mieli on valoisampi. Toki ajatukset ovat välillä nytkin suuren suuria, ja olen ehkä enemmän mietteissäni kuin aiemmin, mutta kaikessa on silti hyvä pohjavire. Voimauttavan valokuvauksen opinnot ovat hyvänä tukena tässä ihmisenä kasvamisessa, ja yksi sen menetelmän keskeisistä periaatteista onkin oma identiteettityö. Erityisesti meille ihmissuhdeammateissa toimiville olisi äärimmäisen tärkeää tehdää identiteettityötä koko ajan. Olen aivan tavattoman innoissani näistä kaikista aihepiireistä, oman työyhteisön haasteissakin yritän nähdä ne valoisammat puolet ja sen potentiaalin mitä meissä kaikissa on...

Kuvat otti parini viikko sitten Hämeenlinnassa, meillä oli kaksi Voimauttavan valokuvan työpajapäivää. Olen todella vaikuttunut kyseisestä menetelmästä, toisilleen ennalta vieraiden ihmisten välille lyhyessä ajassa syntyvästä luottamuksesta ja heittäytymisestä kuvausprosessiin, sekä ihmiselämän monimuotoisuudesta, elämäntarinoista, ihan kaikesta mitä olen kanssaihmisiltä saanut...

Matka minuksi on vielä kesken, mutta nyt on kuitenkin aika hyvä olla tässä hetkessä ja tämmöisenä kuin olen tällä hetkellä. 

                                                             

Tukossa

Ei, kyse ei ole flunssasta tai allergiaoireista. Minulla on jonkin sortin identiteettikriisi. Tai alkava neljänkympin kriisi. Tai ihan vaan joku muu ikäkausikriisi. Ainakin olen viime ajat vatuloinut itseeni, itsetuntemukseeni ja käytökseeni jne/yms liittyvää kiitettävästi. Terveyskeskuspsykologi, jonka luona kävin siskoni miehen kuoleman aiheuttamaa shokkireaktiota purkamassa, sanoi viimeisellä tapaamiskerralla, että on ihan luonnollista näin ison järkytyksen jälkimainingeissa päätyä pohtimaan omaakin elämää monelta kantilta.

Tokihan näitä kausia on ollut ennenkin ja useampiakin. Joskus vain hetken kestäviä, joskus useamman kuukauden rupeamia. Monen monta kertaa olen ollut aikeissa vuodattaa tännekin silkkaa ajatusten virtaa ja etenkin sitä virran pohjasakkaa, mutta sitten jonkinaisteinen itsesensuuri iskee viime tingassa. Se on sinänsä sääli, kirjoittamalla voisin saada helpotusta olooni. Pätevä ja aina parhaaseensa pyrkivä puoli minussa haluaisi kirjoittaa vain viimeisteltyjä, loppuun asti ajateltuja ja fiksuja ajatuksia. Hah.

Kaivoin blogistani vajaan kolmen vuoden takaa tämän. Allekirjoitan siitä edelleen paljon, ja tuo siteeraamani ajatus, niin totta! Tuossa postauksessa mainitsemani kasvuvaihe; onko tämä nyt menossa oleva sitä samaa vai jotain uutta... tiedä häntä, mutta ajoittain olen kovin tuskastunut kaikkeen päässäni vellovaan ja tunnetilat vaihtelevat laidasta laitaan. Osa tästä olosta on jälleen kerran suoraa seurausta oman kroppani huonosta hoidosta. Tarkoitan tällä liian vähäistä liikuntaa, liikaa syömistä, ja liian vähäistä unta. Mutta iso osa on myös jotain muuta, isompaa. Kuka minä olen, miksi olen tämmöinen kuin olen, miksi toimin niin kuin toimin, mitä minä haluan?!? Siinäpä sitä miettimistä pitkän perjantain iltana.

36 vuotta sitten kapalossa Naistenklinikalla. 

Nyt olen; 

Nainen, jolla on yöpöydällä pino kirjoja odottamassa lukemista, kaksi eri käsivoidetta, huulirasva ja kännykänlaturi.

Nainen, joka häärää, tekee, touhuaa, myllää, värkkää, kotoilee... mutta osaa mielestään myös rauhoittua sitä tarvitessaan.

Nainen, joka pitää valokuvaamisesta, kirjoittamisesta, kissanpennuntuoksusta, kanelista, appelsiini-rooibosteestä, Miehensä käsivarsista, Tyttärensä lauluäänestä, Poikansa karheasta kampauksesta, kaksista villasukista päällekkäin...

Nainen, joka nauraa ja puhuu paljon, suhtautuu elämään ensisijaisesti positiivisessa valossa, mutta ajoittain löytää itsensä synkistelemästä hyvinkin syvissä vesissä.

Nainen, joka positiivisuudestaan huolimatta toisinaan suree/stressaa asioita suotta etukäteen aivan liikaa.

Nainen, joka ei pidä liian ehdottomista ihmisistä.

Nainen, joka haluaa raivata turhat tavarat, asiat, esineet ja myös huonoa energiaa aiheuttavat henkilöt elämästään.

Nainen, joka haluaa aikoo osallistua jonain päivänä Enneagrammi-kurssille, kokeilla Elämänkaarikirjoittamista ja aloittaa joogaharrastuksen 20vuoden tauon jälkeen.

Nainen, joka sai lahjaksi Heikki Salon soololevyn Hiili, valkoisen frillahuivin, laventelipalasaippuan, rannekorun, joulukaktuksen ja kynttilän.

Nainen, joka lähtee viettämään syntymäpäivänsä iltaa töihin.

:)

Hyvän päivän ilta

- autoin ystävää, jonka oma auto oli huollossa

- kävelin yli tunnin kauniissa pakkasaamussa

- puhuin samaisen kävelylenkin aikana Isän ja toisen Sisareni kanssa, mikä hyvä tapa hoitaa suhteita ja kuntooan; handsfree luuriin kiinni ja menoksi

- pesin alakerran kaikki ikkunat ja yläkerrasta vierashuoneen ikkunan, nyt kelpaa katsella ulos

- teimme pizzaa koko perheen voimin

- vaihdoin ruokapöydän yläpuolelle kattolampun tilalle kynttiläkruunun, jokavuotinen perinne

- nautimme pizza-aterian kynttilänvalossa ja skoolasimme puhtaille ikkunoille sekä huomiselle syntymäpäivälleni

- sauna lämpiää

- ohjelmassa Vain elämää ja Nenäpäivä-show eli koko sakki sohvalla töllön ääressä, harvinaista meillä

Sankaritar

Vajaa neljä tuntia sitten tuli ensi rääkäisystäni kuluneeksi 34 vuotta. Mikä ikä se on? Ei vielä ihan puolivälissä neljääkymmentä...  Olen potenut vaihtelevaa ikäkriisiä Hra Kuopuksen syntymästä asti; kipuillut kolmannen lapsen toiveessa, miettinyt ammatinvaihtoa, aloittanut monta kertaa terveellisemmän elämän. Ja sitten taas toisaalta ollut valtavan tyytyväinen kaikkeen siihen mitä on. Tiktakin Sankaritar-kappaleen sanat osuvat nappiin, vaikken muuten kyseistä bändiä radiosoittoa enempää ole kuunnellut. Itsensä kanssa sitä taistelee ja rimpuilee kaikkein eniten tässä elämässä. Tänään kuitenkin pidän hyvän päivän, vaikka töissä onkin hieman stressaavaa.