Isänisällä todettiin muistisairaus vajaa kaksi vuotta sitten kesällä. Tapaamme harvoin, nyt edellisestä tapaamisesta on jo yli puoli vuotta. Tiesin etukäteen taudin edenneen. Muistin heikenneen niin paljon, että tutuimmt ja lähimmätkin alkavat hukkua. Luonnollisesti toivoin mieleni sopukoissa, että muistaisi. Muistaisi edes lapseni. Vaikka ovatkin perheen nuorimpia, eli periaatteessa juuri heitä ei voi muistaa, koska he eivät sijoitu sinne paremmin mielessä pysyviin vuosiin... Ei. Tavatessamme hän sanoi minusta iloisesti, että sieltä tulevat tutut kasvot. Ei kuitenkaan nimeä kasvoilleni. Kysyy ovatko nämä sinun lapsiasi. Yritän ensin jutella, keksiä puheenaiheita, kaivaa menneitäkin. Jonkinlaista keskustelua syntyy. Ukki seuraa lapsieni touhuja iloisen näköisenä. Lohduttaudun sillä ajatuksella, että kun muisti ja järki vähenee, niin eletään enemmän tunteen kautta. Josko lapsieni katselu jättäisi positiviisen muistijäljen tästä tapaamisesta.
Menetän keskustelukykyni, kun tajuan erään kysymyksen jälkeen hänen luulevan minua äidikseni, ex-miniäkseen. Lisäksi kysymyksenasettelu sohaisee jotakin sellaista kohtaa minussa, että keskityn sen jälkeen tarmokkaasti lasten Legotalon rakenteluun. Minä, joka ei mene hiljaiseksi kovin helposti. Minä, joka pienenä juoksin ukin syliin tuvasta kylmiä kivilaattoja pitkin navetalle. Ukki ja mummo olivat aamulypsyllä ja minä heräsin yksin sisällä. Vaikka tiesin heidän olevan navetassa hätäännyin suunnattomasti. Ukki tuli vastaan kun yöpaitasillani itkuisena heitä huutelin...
Olen hämmentynyt ja surullinen. Työssäni kohtaan jatkuvasti muistisairaita ihmisiä, mutta oman läheisen muutos on pelottavaa. Olen vain lapsenlapsi, joka kokee lisäksi vielä syyllisyyttä siitä, että asuu kaukana. Syyllisyyttä siitä, että tapaa liian harvoin ja pitää yhteyttäkin nykyään satunnaisesti. Toisaalta tiedän, ettei se välttämättä mitään auttaisi, Alzheimerin tauti on armoton.
Voih. Kyyneleet tuli silmiin kirjoitustasi lukiessani :(. Sanattomaksi vetää täälläkin.
VastaaPoista