perjantai 26. maaliskuuta 2010

Toistaiseksi näin

Kävimme lasten kanssa lenkillä niin, että he pyöräilivät ja minä kävelin. Olisin juossut, mutta kun tulin laittaneeksi lenkkareiden sijasta vaelluskengät, joilla ei juosta kuin aivan pakon edessä. No, he siis ajoivat toista kertaa talven jälkeen ja hyvin sujui. Niin hyvin, että mennä viilettivät lähes puoli kilometriä edelläni. Onneksi olimme tuossa aivan lähistöllä, pitkän peltoaukean vierellä kulkevalla kevyen liikenteen väylällä. Näin heidät koko ajan, eikä muita kulkijoita ollut. Siinä katsoessani heitä niin kaukaa, pyörien päällä, kohtuullisessa vauhdissa, tunsin yht' äkkiä sekä iloa että haikeutta. Iloa ja ylpeyttä siitä, miten he ovat jo "isoja" ja taitavia. Haikeutta niistä samoista syistä. Toisaalta myös tyytyväisyyttä siitä, että tässä mennään, ovat jo tämän ikäisiä, moni asia on niin paljon toimivampaa ja helpompaa. Siitä päädyin sitten miettimään sitäkin, että entäs jos se on sitten tässä? Olisiko se niin kamalaa...?

Hra Kuopuksen syntymän jälkeen olen säännöllisen epäsäännöllisesti potenut vauvakuumetta, ja asiaa on kipuiltu lukuisat kerrat. Kaksi on toiselle hyvä toisen toivoessa vielä kolmattakin. Aika näyttää. Toistaiseksi näin. Tällä hetkellä huomaan olevani tyytyväinen tähän, en yritä kehitellä itselleni kuumetta miettimällä ja kääntämällä syvimpiä tuntojani. Olen kiitollinen näistä kahdesta.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Aikainen lintu

Upea aamu. Pakkasta -12c, aivan kirkas taivas. Pimennysverhoista huolimatta aurinko antoi minulle jonkin sortin virtapiikin niin, että heräsin jo tuntia ennen kellonsoittoa. Tosin karvanaamoilla oli oma osuutensa, toinen tuli kurisemaan aamiaista. Nukuin hirvittävän levottomasti; olin unissani mm. kahvilla Ilkka Alangon kanssa :). Eilinen Kuorosodan finaali siis katsottu! Hyvä Joensuun kuoro!!!

Levottomuutta nukkumiseen aiheutti luultavasti myös tuleva työpäivä, vaikka en tietoisesti työasioita suostunut miettimään. Sama juttu aina viikonlopun jälkeen, ja nythän takana on itseasiassa loma. Viime viikolla olin vain yhden päivän töissä, joten rutiinit vielä hukassa. Onneksi isännällä on lasten kanssa vapaata, huolehdin vain itseni liikkeelle.

Tämä kuva on vanha, mutta siinä on vähintään yhtä paljon kirkkautta kuin tässä aamussa.

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Aamuyössä...

olen tyytyväinen, että tulin lähteneeksi kahden työkaverin ja heidän puoliskoidensa kera keilaamaan. Sen jälkeen ulos syömään. Jatkoille nauramaan stand up-koomikoille netin välityksellä. Ja taas ulos, ravinteliin tanssimaan. Pitkästä aikaa. Tanssin, pyörin, heiluin, liikuin, heilutin, liikutin, pyöritin. Tuntuu, kuin olisin tammikuussa aloittamieni latinos-tuntien myötä löytämässä kehoni kaulasta alaspäin! Toki ne muutamat viini- ja siiderilasilliset vaikuttivat lantioni liikkuvuuteen, mutta nautin tanssimisesta enemmän kuin aikoihin!! :)

torstai 18. maaliskuuta 2010

Väsyneen höpinöitä

Hehee, piti alkaa testailla tarkemmin noita muokkaus- ja ulkoasutoimintoja. Tiedä häntä, onko nuo värit kohdillaan, mutta katsellaan nyt hetki noinkin. Etsin kuva-albumeistani koneelta parempaa kuvaa otsikon alle, mutta ehkäpä kevään myötä joku mieleisempi otos ilmaantuu.

Haaveilen ajoittain siitä, että saisin/voisin olla kotona useamman vuorokauden yksin. Olisi niin monta asiaa, joita haluaisin tehdä omassa järjestyksessä. Miettimättä, milloin ja mitä ruokaa laittaa. Ei tarvitsisi huolehtia kenenkään rutiineista tai kadonneista milloin mistäkin tavaroista. Lukisin, neuloisin, surffailisin netissä normaaliakin enemmän, nukkuisin, siivoilisin, huudattaisin stereoita, katsoisin kaikki jemmassa olevat ohjelmat digiboxilta... ja luultavasti ikävöisin parin vrk:n sisällä perhettä. Isäntämies saa välillä olla viikonkin yksinään, jos lähden lasten kanssa itään. En tiedä osaisinko olla niin pitkään, mutta haluaisin kokeilla.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Kirjallisia aatoksia

Tuossa profiiliesittelyssä sanon, että pähkäilyä pääni sisältä. Sitä riittää, kun vain ehtisin kirjoittaa kaiken. Olen miettinyt jo monta postausta "valmiiksi". Eli ei tämä siinä mielessä ole päiväkirjan pitoa, ei kai kukaan etukäteen mieti tarkasti mitä päiväkirjaansa kirjoittaa. Tai se varmaan riippuu siitä, että kirjoittaako sitä muistikirjanomaisesti tallentaakseen päivien tapahtumat, vuodenajan ilmiöt, lasten kehityksen jne. Vai kirjoittaako vain puhdasta ajatuksen virtaa.

Omat päiväkirjani vuosien varrella ovat vaihtelevasti olleet sekoituksia edellisistä. Ensimmäiset päiväkirjamerkinnät alkavat aina viikonpäivän esittelyllä. Sen jälkeen lyhyesti kerrottuna päivän kohokohdat. Ala-asteen kahdella viimeisellä luokalla alkavat tekstit pidentyä. Sisältöön ilmestyvät ensin hevoset ja sitten pojat. Yläasteen merkinnät sitten ovatkin seurusteluvuodatusta ja ihastumiskertomuksia. Muistan miten halusin välillä kirjoittaa tarkasti kirjakielellä. Toisinaan taas kirjoitin aivan fiilispohjalta, ja puhekielellä. Lukioaikana kirjoitin kovin harvakseltaan, mutta sitten taas aktivoiduin opiskeluaikoina, varsinkin kun pitkä seurustelusuhde päättyi. Sen jälkeen kirjoitin ahkerasti ja nimenomaan täysin vapaasti ajatusten sekamelskassa...

Sitä sekamelskaa toki on senkin jälkeen riittänyt, mutta kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Facebookin muistiinpanomerkinnät havaitsin hyväksi kanavaksi, varsinkin kun siellä saa rajata halutessaan lukijakunnan mieleisekseen. Sain positiivista palautetta vähän etäisemmiltäkin tutuilta, ja se palkitsi. Siksipä blogin pitäminen alkoi kiinnostaa myös. Tästä olen toistaiseksi vinkannut valikoidulle joukolle, mielenkiinnolla toki odotan löytääkö tänne koskaan kukaan vieras... :)

Kirjoittamisesta kirjoihin. Lukeminen on varmaan ainoa pysyvä harrastukseni. En muista lukemaan oppimistani. Muistan kuitenkin sen, että isämme luki minulle ja sisarilleni paljon. Muistan myös, miten kiva oli kun isä luki vielä sittenkin kun jo osasin itse lukea. Ja senhän sanotaan olevan tärkeää. Neiti Esikoinen on eskarilainen, ja nyt alkuvuoden aikana päässyt pikkuhiljaa kiinni lukemiseen... ja hra Kuopus, kaksi vuotta nuorempi, yllättäen siinä rinnalla myös. Jännittävää aikaa! Odotan innolla sitä, että voin alkaa suositella nti Esikoiselle lukemiani kirjoja. Hiekkalan lapset, Mestaritontun seikkailut, Tiina-kirjat, Neiti Etsivät, Salaisuus-kirjat....

Lapsena ja nuorena luin mielestäni paljon, mutta muistan miten hieman kadehdin serkkupuoltani, joka luki ihan jatkuvasti. Hän kirjoitti kaikki lukemansa kirjat muistivihkoon. Se oli mielestäni upea juttu. Jostain syystä en kuitenkaan aloittanut itse samanlaista. Jonkin kirjan innoittamana aloin kyllä pitää päiväkirjan takasivuilla listaa lempi- ja inhokkiasioista. Lista vaihteli kovasti, ja siellä olivat suloisessa sekamelskassa mm. niin kaverit, ruoat, luonteenpiirteet, hajut, värit kuin vuodenajatkin :).

Meillä on kohtalaisen paljon kirjoja omana, lastenkirjoja varsinkin on alkanut kertyä aika tahtia. Kirjastossa toki käymme myös, mutta liian harvoin kuitenkin siihen nähden miten loistava paikka se on. Suuren suomalaisen kirjakerhon jäsen olen ollut jo pidempään ja aika ajoin otan vastaan kuukauden kirjankin. Kirjakerhon lehti on hyvä tapa pysyä ajan hermolla kirjauutuuksista. Siitä ja kirjojen omistamisesta on kehittynyt minulle pikkuhiljaa jonkinlainen arvokysymys. En ole kuitenkaan lukenut mitään maailmankirjallisuuden klassikoita. En lue erityisesti minkään tietyn tyylilajin kirjoja, mutta tällä hetkellä minua näyttäisivät kiinnostavan eniten kirjat, joissa päähenkilö etsii itseään, menneisyyttään, elämänsä tarkoitusta jne. (eipä ole yllättävää) Kiinnostavuutta lisää tietenkin se, jos tarinalla on yhteys oikeaan elämään.

Tunnen pari aikuista "himolukijaa", enkä voi kyllä nimittää itseäni sellaiseksi. Toisaalta miksipä pitäisikään. Lukukokemuksetkin kun ovat niin yksilöllisiä asioita, toisille riittää pari kirjaa vuodessa, kun toinen lukee kaiken vapaa-aikansa. Itse olen jotain siltä väliltä, jos kirja/kk pitäisi tavoitteena. Nyt kun lapset ovat jo tämänkin ikäisiä, pystyn lukemaan päivälläkin niin halutessani. Kun kohdalle sattuu sopivan kiinnostava teos, pystyn ihmeen hyvin keskittymään lukemiseen. Pienet keskeytykset lasten toimesta eivät haittaa, vaan palaan innolla kirjan maailmaan takaisin.

Tänään eksyin kirjakauppaan ja viimeisen lomapäivän kunniaksi törsäsin. Tai no oli lomapäivä tai ei ;). Eikä sinne palanut kuin reilu 50euroa. Kaikki ostamani kirjat olivat alennusmyynnissä. Mukaan tarttui pokkareita hintaan 3,90e/kpl, mm Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen ja Loppuunkäsitelty, sekä Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt. Avioerolasten kokemuksista kertova kirja Avioero ja lapsi on jäänyt mieleeni jostain esittelyistä... sen lukemiseen täytynee varata aikaa.

Jaahas, tämä postaus näyttää venyvän ja paukkuvan!!! Yhteenvetona lopuksi: tuohon otsikkoni bloginesittelytekstiin laitoin maininnan onnen pilkahduksistaa arjessa. Olen ajatellut ajoittain tänne listata niitä. Tai kuten nuorempana, laittaa muistiin lempiasioita. Asioita, joista tulee hyvä mieli ja oivallan sen hyvän olon, joka myöskin tuossa esittelytekstissä mainitaan. Inhokkiasioita en aio listata, keskityn hyvään :). KIRJAT ja LUKEMINEN siis kuuluvat minut hyvään olooni, tuovat onnen pilkahduksia arkeeni, sulostuttavat eloani. Niin lasten kanssa lukeminen kuin oma romaani aamuyön pikkutunneille luettuna!

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Such a perfect day




Palasimme kotiin päivää aiemmin kuin olin suunnitellut. Vajaa viikko lapsuuden- ja nuoruuden maisemissa herättää aina moninaisia fiiliksiä. Lisäksi hra Kuopus on huono sopeutumaan muutoksiin, ja kiukutteli pari ensimmäistä päivää. Kun hän alkoi päästä balanssiin, oli Nti Esikoisen aika aloittaa oma vastarintansa asiaan kuin asiaan. Eräänkin kerran mietin, että mitä järkeä on lähteä riitelemään lasten kanssa toiselle puolelle maata??? Hermot menivät luvattoman monta kertaa, ja sorruin huutamaan sekä käyttäytymään kaikin puolin epäaikuismaisesti. Niinpä päätin eilen aamulla, että nyt matkaan. Pakkasin alta aikayksikön, noukimme äitini kyytiimme sovitusti ja menoksi.

Tänään on sitten ollut mukavan leppoisa päivä, vastapainona reissuhermokiristykselle. Isäntäkin vapaalla, joten olen lepuuttanut hermojani. Upea auringonpaiste houkutteli ulos, viereisellä pellolla hanki kantoi pitkälle... ainakin lapsia. Isäntä treenaili kitaransoittoa, lauleskeltiin ja minä päättelin villasukkaparin ensimmäisen sukan. Sainpa seuraavankin alkuun. Kävimme pitkästä aikaa yhdessä Isännän kanssa lenkillä, availimme hieman juoksukauttakin. Päivän kruunuksi pääsimme vielä kahdestaan ulos syömään sekä Ihmemaahan Liisan kanssa!

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Sanat katosivat

Isänisällä todettiin muistisairaus vajaa kaksi vuotta sitten kesällä. Tapaamme harvoin, nyt edellisestä tapaamisesta on jo yli puoli vuotta. Tiesin etukäteen taudin edenneen. Muistin heikenneen niin paljon, että tutuimmt ja lähimmätkin alkavat hukkua. Luonnollisesti toivoin mieleni sopukoissa, että muistaisi. Muistaisi edes lapseni. Vaikka ovatkin perheen nuorimpia, eli periaatteessa juuri heitä ei voi muistaa, koska he eivät sijoitu sinne paremmin mielessä pysyviin vuosiin... Ei. Tavatessamme hän sanoi minusta iloisesti, että sieltä tulevat tutut kasvot. Ei kuitenkaan nimeä kasvoilleni. Kysyy ovatko nämä sinun lapsiasi. Yritän ensin jutella, keksiä puheenaiheita, kaivaa menneitäkin. Jonkinlaista keskustelua syntyy. Ukki seuraa lapsieni touhuja iloisen näköisenä. Lohduttaudun sillä ajatuksella, että kun muisti ja järki vähenee, niin eletään enemmän tunteen kautta. Josko lapsieni katselu jättäisi positiviisen muistijäljen tästä tapaamisesta.

Menetän keskustelukykyni, kun tajuan erään kysymyksen jälkeen hänen luulevan minua äidikseni, ex-miniäkseen. Lisäksi kysymyksenasettelu sohaisee jotakin sellaista kohtaa minussa, että keskityn sen jälkeen tarmokkaasti lasten Legotalon rakenteluun. Minä, joka ei mene hiljaiseksi kovin helposti. Minä, joka pienenä juoksin ukin syliin tuvasta kylmiä kivilaattoja pitkin navetalle. Ukki ja mummo olivat aamulypsyllä ja minä heräsin yksin sisällä. Vaikka tiesin heidän olevan navetassa hätäännyin suunnattomasti. Ukki tuli vastaan kun yöpaitasillani itkuisena heitä huutelin...

Olen hämmentynyt ja surullinen. Työssäni kohtaan jatkuvasti muistisairaita ihmisiä, mutta oman läheisen muutos on pelottavaa. Olen vain lapsenlapsi, joka kokee lisäksi vielä syyllisyyttä siitä, että asuu kaukana. Syyllisyyttä siitä, että tapaa liian harvoin ja pitää yhteyttäkin nykyään satunnaisesti. Toisaalta tiedän, ettei se välttämättä mitään auttaisi, Alzheimerin tauti on armoton.

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Valmistautumista



Kuumetilanne tasoittunut, vakaa aikomus lähteä matkaan aamulla. Erinäisiä valmisteluita suoritettu, pakkaaminen oli normaalia työläämpää. Toki hieman stressaa sekin, että lähden kolmestaan lasten kanssa. Mies jää töitä paiskomaan, taloa ja kissojakin hoitamaan. Onneksi lähtötunnelmiin viritteli mukavasti postilaatikosta löytynyt Karjalainen, jonka isäni hiljakkoin tilasi minulle ystävänpäivätarjouksen innoittamana :). Äiti itä, päivien piirtymiä on ihastuttava valokuva- ja runokirja, kolmen Pohjois-Karjalasta kotoisin olevan naisen tekemä. Koskettavia ajatuksia ja kauniita kuvia. Ja pitkästä aikaa avattuani sen, löytyi ajankohtainen runo:


Päivä päivältä hetken kauemmin
viipyy valo.
Murtaa jään lukitsemat salvat.
Rikkoo hangen lasinkirkkaan kalvon,
mutta ei koskaan antamaansa lupausta:
Valkeat yöt tulevat!

-Annukka Tiitinen-


Keskimmäisessä kuvassa on osa matkavarusteista; pikaisen kirjastoreissun saaliina mm. Risto Räppääjää ja Eemeliä äänikirjoina. Vakiokalustoon kuuluvat Juhan levyt ja Chisua välillä. Josko näiden ja jättimäisen eväskassin kanssa päästäis... ainakin Lahteen asti?

Lomalukemista... toivotaan, että ainakin tuota Irti makeanhimosta-kirjaa ehtisin lukemaan. Siinä yksi askel hiljaa etenemisessäni. Äidin voimakirja on aina kädenulottuvilla. Sain sen siskoltani joululahjaksi, ja siihen on helppo palata hakemaan tsemppausta eloon ja oloon. Virpi Hämeen-Anttilan tuotantoa en ole vielä koskaan lukenut, mutta lukuisia arvosteluja ja esittelyjä kylläkin. Tänään palautettujen hyllystä tuo kirja nyt hyppäsi koriini... lukemisharrastus etenee sykleittäin, välillä ahmin monta kirjaa peräkkäin ja sitten voi olla pitkä tauko.

torstai 4. maaliskuuta 2010

Hyvin alkaa...

tämä loma. Kuopus kuumeili alkuviikon ja nyt on esikoisen vuoro. Huomenna olisi tarkoitus lähtä itään sukuloimaan lasten kanssa. Esikoinen kitisi heti aamusta sitä, että on lähdettävä huomenna vaikka hän olisi kipeä. Kuopus aloitti tavanomaisen kitinän siitä, ettei halua lähteä mihinkään. Eli toinen on kyläluuta ja toinen kotikissa. Ole näiden kanssa sitten...

Ulkona on aivan jumalaisen kaunis sää, ja minä riitelen mukuloiden kanssa sisällä. Tiedän, että pieni ulkoilu tekisi itseni lisäksi kuopukselle hyvää. Esikoinen pärjäisi sisällä sen aikaa, kun kantaisin puita ja kolaisin pihaa. En vaan jaksa vängätä enempää... harmittaa niin turkasen paljon. Varsinkin kun kuopus, nuori herra siis, sanoi haluavansa vain riidellä!!!

Täytyy käyttää fraasia, kunpa ajan voisi pysäyttää.... vaikka hetkeksi tuohon makuuhuoneemme kellon puoli kahdeksaan... mieluiten aamulla, niin saisin nukkua tarpeeksi. Jos sitten loman aloituskin tuntuisi siltä kuin sen toivoisi tuntuvan.


keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Pohjustusta

Meidän mokkulamme on niin hidas, että meni ikuisuus tuon otsikkokuvan lataamisessa... luulin jo, ettei se onnistu alkuunkaan.

Miksi minä päätin aloittaa blogin? Pidin aktiivisesti päiväkirjaa noin 9 vuotiaasta melkein parikymppiseksi. Kouluaikoina äidinkieli oli yksi lempiaineistani, ja menestyin ainekirjoituksessa kohtalaisen hyvin. Olen livenä erittäin puhelias, mutta ajoittain niin nopea, että sekoan sanoissani. Asian ydin katoaa niin kuuntelijalta kuin itseltänikin. Aika ajoin saan kriittistä palautetta puheeni tuottamisesta, niin siviilissä kuin työelämässäkin. Kirjoittamalla ilmaisen itseäni selkeämmin. Kirjoitettua ehtii miettiä. Voi pyyhkiä pois ja muokata monta kertaa lopulliseen muotoon, jäsentäen samalla aatoksiaan. Siviilielämässä voin päästää sammakoita suustani, syytää kiukuspäissäni vaikka minkälaista tekstiä. Töissä olen varovainen sanomaan lopullisia "totuuksia", koska aina en ole ehtinyt miettiä loppuun asti mitä oikeasti ajattelen. Usein ne oikeat sanat tulevat jälkijunassa. Minultakin tosiaan, vaikka saatan puhenopeuden takia aiheuttaa toisenlaisen mielikuvan...

Hmm... tuossapa oiva yhteys valitsemaani blogin nimeen. Olen miettinyt sitä nimittäin varmaan yhtä kauan, kuin koko blogin perustamista. Nykyisinhän hidastaminen, hitaampi elämä on jopa trendikästä. Itselleni tuo "Hiljaa hyvä tulee"sanonta putkahti mieleen, kun mietin mitä haluan blogiltani. Ensisijaisesti haluan kirjoittamisen avulla tosiaan jäsentää ajatuksiani, kuten aikoinaan päiväkirjaa kirjoittamalla. Monen asian pitäisi tapahtua nopeasti, tekemättömien asioiden lista (mielessäni) on loputon, työelämä stressaa, kehoaan ja mieltään pitäisi jaksaa hoitaa, parisuhteesta huolehtia... mutta josko osaisin ottaa joka asiassa pienen askeleen kerrallaan. Hiljaa hyvä tulee...

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Räpellystä

Olen harkinnut blogin aloittamista ainakin vuoden verran. Nyt sitä tässä sitten räpellän. Piti aloittaa vasta talvilomalla ensi viikolla, mutta houkutus kävi ylivoimaiseksi. Pitäisi mennä suihkuun. Pitäisi mennä ajoissa nukkumaan. Pitäisi katsoa Pako. Paljon pitäisi-sanoja. Josko se tästä pääsisi alkuun.