keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Siisteys vai järjestys?





Joskus minä olin aika fanaattinen siivoja. En ihan sitä pahinta lajia, joka jynssää hammasharjan kanssa kaakeleiden välisaumoja, mutta melkoisen tarkka kuitenkin. En tiedä mistä se siivousgeeni tuli; Äitini on ihan huithapeli siivous-ja järjestysasioissa, Isä kyllä puolestaan jämpti ja järjestelmällinen. Äidinäiti fanaattinen. Ehkä geeni siis hyppäsi Mummolta Äidin yli minuun. Opiskelijayksiötäni pidin järjestyksessä ja siivosin joka viikko tarkoin rutiinein. Mieheni ja minun yhteiselon alkutaipaleista ei ihan tarkkaa muistikuvaa ole siivousten osalta, mutta aika säännöllistä se varmaan oli, eikä sitä tavaraa pienessä kodissa ollut ajelehtimassa kuten nyt. Lasten myötä monet rutiinit muuttuvat. Kun Nti Esikoinen oli pieni, ja Herra Kuopusta vasta odoteltiin, siivosin vielä joka ilta lelut pois lattioilta. Keittiön työtasojen piti olla päivittäin tyhjät tiskipöydästä puhumattakaan. Taisi meillä olla viikkosiivouskin ihan säännöllisesti. Jos ei nyt aina perjantaisin, niin sinne päin. 

Toista on nykyisin. Imuroidaan kun muistetaan tai kun Isäntä alkaa roskiin kompastua. Hän kävelee sisätiloissa useammin paljain jaloin ja kyllähän ne roskat varmasti tuntuvat ikäviltä. Itselläni on aina vähintään villasukat jalassa, joten eipä paljoa muruset haittaa noin niinkuin tuntoärsyketasolla. Toki niitä keittiön pöytätasoja pyrin nytkin raivaamaan säännöllisesti, ja pienen tiskipöydän takia astianpesukonetta on tyhjennettävä ja täytettävä ahkerasti. Mutta aika rennosti mennään muuten. Minulle itselleni on kuitenkin tärkeämpää, että tavarat ovat järjestyksessä, oikeissa omissa paikoissaan. Epäjärjestys ja tavaroiden kasautuminen, ajelehtiminen ja lojuminen kiristävät hermojani enemmän kuin roskat lattialla tai villakoirat sohvan alla. Pölyjä pyyhin todella harvoin, enkä muista milloin alakerran lattiat on pesty kunnolla. Kai ne kertaalleen remontin jälkeen. 

Viime aikoina kuitenkin olen alkanut haikailla siivouspäivän perään. Olen jo monta kertaa ehdotellut perheelle, että pidetään siivouspalaveri, jossa mietitään ja sovitaan käytännöt. Käytännöt siivouksen perusasioista, etten minä marttyyrimaisesti marisisi esimerkiksi vessaharja kädessä siitä, ettei kukaan muu koskaan ikinä pese vessanpyttyjä. Mietittäisiin yhdessä, minkälainen on kenenkin mielestä riittävän siisti koti, ja kuka tekee mitäkin päivittäin/viikottain. Meillä on neliöitä sen verran kahdessa tasossa, että jotenkin tätä hommaa pitäisi järkeistää, ettei kenenkään tarvitse koko taloa kerralla siivota kerran viikossa. Palaveripäivä on vielä sopimatta, mutta josko vielä tämän vuoden puolella. Siihen asti mennään kuten ennenkin, ja minä psyykkaan itseäni noilla siivouskaapin ovessa olevilla korteilla!

Mites teillä?











Onko teillä muilla semmoisia päiviä, että ihan hirmusti kaikkea aikoo ja suunnittelee, mutta tekeekin ihan kaikkea muuta? Tai sitten ei tee mitään. Tai ainakaan ei ole tyytyväinen siihen mitä teki tai oli tekemättä? Tai onko huono omatunto, jos on "vaan" makoillut? Miksei voi hyvillä mielin olla vaan?

Kaksi vapaata taas takana, ja koen etten ole tehnyt oikein mitään. Vaikka oikeasti olen tehnyt ihan tarpeeksi ja vähän ekstraakin. Osa hommista oli suunniteltuja, osa hetkellisestä inspiraatiosta kumpuavia. Se vaan on joku sisäänrakennettu juttu minussa, että pitäisi aina ehtiä vähän enemmän. Mutta tämä onneksi vain vapaa-ajan asioissa, työelämässä en piiskaa itseäni tällä hetkellä. Puolitoista vuotta sitten oli toisin.

No olen minä tänään makoillut kahteen kertaan kesken touhujen: Hra Kuopuksen sängyllä ihastelin lopultakin hänen huoneeseensan laitettua väliverhosysteemiä, joka erottaa muusikonalun musacornerin muusta huoneesta. Melkein torkahdinkin siihen sängylle miettien olohuoneeseen ennen joulua kotiutuvia verhoilijan käsittelyssä olevia 60-luvun nojatuoleja. Toisen kerran pötköttelin sohvalla päivän lehteä ja Pirkkaa lukien. Ai niin ja olinhan minä kolmannenkin kerran sohvalla iPadin kanssa hetken verran ennen saunaan menoa. 

Eli ihan hyvä päivä kuitenkin. 



sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Aamun kuiskauksesta illan hämärään...





Veto pois. Kovasti väsynyt olo, vaikka nukuin pitkät yöunet kellosiirtoineen. Kävelin töihin saadakseni riittävästi happea, liikuntaa ja päivänvaloa, josta tosin ei kyllä ollut juurikaan tietoa, edes iltapäivällä. Kuuntelen yleensä työmatkakävelyn siivittämiseksi radiota kännykän kautta. Joka kerta joku aamulla kuultu biisi jää soimaan päähäni, ja usein jostain paljon radiosoitossa olleesta, hiukan ohi korvien menneestä kappaleesta avautuu uusia ulottuvuuksia. Tai vähintäänkin löytyy lause, joka koskettaa tai herättää ajatuksia. 

Tänään Stellan Aamun kuiskaus muodostui päivän biisiksi. Tämänkin kappaleen olen kuullut monta kertaa aiemmin, mutta kun on nappulat korvissa enkä keskity muuhun kuin kävelyyn ja musiikkin, niin tosiaan kuulen kappaleet ihan eri tavalla. Biisin aloitus jäi mieleeni koko päiväksi, ja siteerasin sitä kollegoille töissäkin, kun puhuimme asennoitumisesta esim. erilaisiin asiakkaisiin.


"Toiset päivät ovat parempia kuin toiset
kyllä sen ymmärrän
ja kovin paljon on myös itsestäs kiinni miten 
tämänkin kuvan värität"


Nyt teen itselleni mukillisen kaakota ja käperryn sohvalle telkkarin ääreen. Huomisen aamuvuoron jälkeen on jo taas vapaata. Osittaisen hoitovapaan ja autonomisen työvuorosuunnittelun ansiosta minulla ei ole pitkiä työputkia ja vapaita useinmiten kaksi peräkkäin. Yritän muistaa nauttia tästä nyt kun se on vielä mahdollista.


Hyvää alkavaa viikkoa Sinulle!


p.s. mietin tekisinkö tämänkin vuoden joulukortit omista valokuvista (luonto) vai askartelisiko sitä pitkästä aikaa ihan omin kätösin esim.teipeillä ja napeilla... hmm.. siinäpä mietintää







torstai 24. lokakuuta 2013










Kun ulkona alkaa olla tasaisen harmaata (lukuunottamatta alati sammaloituvaa, ikivihreää pihanurmikkoamme), niin värinälkäisenä huomasin koonneeni keittiönpöydälle syksyn värit. Kynttilä palaa kotona ollessa melkein koko ajan ja olen jälleen kerran alkanut odottaa talvea lumineen oikein tosissani. En minä syksyisin mielestäni koe mitään masennukseen viittaavaa, mutta kyllähän tuo lisääntyvä pimeys ennen lunta on aika väsyttävää.

Syysloma oli onneksi mukava ja rentouttava; sain myytyä kirpputorilla lastenvaatteita ja -tarvikkeita, matkustimme itään päin, hoidimme pieniä serkkuja, luin Kjell Westön uusimman kirjan, hillosin työkaverilta saamiani talviomenoita, kuivasin viimeiset satsit omia kaneliomenoita ja persiljaa, aloitin haravointiurakan, siivosin yhden kolmesta kukkapenkistäni, siivosin autotallia ja loman kruunajaisiksi kävimme rakkaan ystäväpariskunnan kanssa Johanna Kurkelan konsertissa. Se oli upea kokemus.

Nyt kolmen työpäivän jälkeen on kahden päivän vapaat, joista siis tämä ensimmäinen jo takana. Jatkoin haravointia, istutin callunat ja hoidin huushollia. To do-listalta sain vetää siis yli tuon istutusoperaation. Ehkä huomenna haravoinnin ja viimeisen kukkapenkin siistimisen. Se keventää mieltä se yliviivaus. 




p.s. kaksi kuukautta jouluaattoon

p.s.2 Tervetuloa uusi lukija Nanna :)


torstai 10. lokakuuta 2013

Postremontaalinen oireyhtymäkö?






Maanantain vastaisena yönä heräsin vasemman käden särkyyn. Kipu viilsi ranteesta ylöspäin, käden sisäpuolella. Kipu antoi enteitä jo sunnuntaina kun piimätölkkiä avatessa viilsi kovasti peukalosta ranteeseen päin. Öinen leposärky ja siihen herääminen oli pelottavaa. Maanantaina kipua ei tuntunut, aamupäivän tosin olin kovin varovainen käden käytön kanssa. Onneksi oli vapaapäivä. Tiistaina käsi ei oireillut töissä. Eilen iltavuorossa vasen pakaralihas ja alaselkä oirehtivat liikkeellelähdöissä. Hetkittäin jopa niin, että piti hiukan ontua. Pyrin normaalia enemmän välttämään kiertoliikkeitä etenkin hoitaessani vuodepotilaita. Vuoron päätteeksi googletin ranteen tiimoilta syndroma canalis carpi-oireita ja työtoverini diagnosoi pakara-/selkävaivojeni olevan remontin jälkeistä stressinlaukeamista. Tiedä häntä, mutta raihnaiseksi tunnen itseni. 

Ihan oikeasti kivut kertovat siitä, että olen laiminlyönyt itseäni viime kuukaudet. Keväällä ahersin painoni ja kuntoni kanssa niin, että elopaino putosi vuodenvaihteesta huhtikuun alkuun 8kg. Söin kurinalaisesti tarkan ruokavalion mukaan ja arkisen hyötyliikunnan lisäksi tein paljon lihaskuntoharjoittelua kotona, eksyinpä kuntosalillekin vastoin tapojani kunnon kohentuessa. 

Nyt syksyn pimentyeässä on taas niin helppo käpertyä kotiin, pupeltaa (huonoja) hiilareita mahan täydeltä.... MUTTA haluanko heittää hukkaan kaiken keväällä näkemäni vaivan ja työn??!! Sitä kyselen itseltäni lähes päivittäin. Paino on pysynyt nyt puolisen vuotta saavutetun 65kg:n tuntumassa, ja se sinänsä on jo saavutus kaltaiselleni jojoilijalle. Mutta jos en nyt pidä itseäni kurissa arkiruokailujen suhteen, niin paisun hyvin äkkiä takaisin lähtötilanteeseen. Olen niin on-off-tyyppinen monessa asiassa, mutta etenkin näissä ruokavalio-kuntoilujutuissa. Miksi sen kultaisen keskitien ja itselle parhaiten sopivan toimintatavan löytäminen on minulle niin vaikeaa? En halua olla mikään "fitness-pimu" tai langanlaiha, vaan terve ja hyväkuntoinen, normaalipainoinen.

Osaan nauttia hikisestä liikunnasta ja kuntoilu tekee niin hyvää päänupille, että jo sen takia sitä pitäisi muistaa harrastaa. Viime aikoina olen ikäväkseni huomannut itsessäni merkkejä siitä, että liikkumisen vähäisyys kiristää hermojani. Ruokasioita tulee ajoittain mietittyä ihan liikaa, uudeksi uskonnoksihan tuota sapuskaa ja ziljoonia eri ruokavalioita sanotaankin jo monissa lehtijutuissa. Minä haluan tehdä hyvää kotiruokaa ja hemmotella perhettä arkenakin ajoittain iltapalapannareilla tai omenakaurapaistoksella. Rahka ja raejuusto ovat mielestäni hyviä, ja syön niitä vaikken olisi millään dieetillä. Haluaisin tehdä kasvispainotteisempaa ruokaa, ja olen wannabe-kasvissyöjä, jos tytär päättää (enteitä on ilmassa) jossain vaiheessa jättää lihan ruokavaliostaan, niin sitten minäkin (nuoruusvuosina olinkin monta vuotta ilman punaista lihaa). Tykkään kovasti häärätä kotona ja värkätä kaikenlaista, ehkäpä enemmän kuin kuntoilla, joten otapa tästä sitten selkoa. 

No niin, semmoinen vuodatus. Se on odottanut tuloaan. Noin. Eteenpäin sanoi mummo lumessa... tai lehtikasassa!



Ilona ilahdutti










Minulla on ollut vuosien saatossa käsittämättömän hyvä tuuri blogistanian arvonnoissa; aikoinaan voitin Lumiomenan ja Susan arvonnoissa kirjoja, sekä Mamman uunista jouluylläripaketin. Nyt napsahti mainio pikku "potti" uusimman blogituttavuuden kautta eli Keskeneräinen-blogin Ilona piti arpajaiset hiljalleen kasvavan lukijajoukkonsa kunniaksi. Ilahduttavana yksityiskohtana hän oli huomioinut Postimiehen ja minulle lisäyllärinä huopapalleroita, kiitos! Ja niin, potin väri natsaa kyllä meikäläisen värimaailmaan hyvin, niin keittiössämme kuin uudistuneessa olkkarissakin.

Blogeja on netti väärällään, mutta jotenkin sitä onnistuu aika ajoin löytämään uusia, omaa mieltä sykähdyttäviä paikkoja. Niistä tietää ihan heti ensimmäisestä kerrasta, että tänne jään pysyväksi vieraaksi. Olen yrittänyt päivittää tuota sivupalkista löytyvää listaani aina uusien tuttavuuksien myötä, kannattaa kurkkailla noiden yllä linkitettyjen lisäksi noihin muihinkin. 

Ilokseni huomaan myös, että olen saanut taasen uuden lukijan minäkin, tervetuloa Laura! Houkuttaisi pitää täälläkin pitkästä aikaa arpajaiset, ehkä sitten kun on 50 lukijaa kasassa!! Ja 500 postauksenkin rajapyykki näyttää lähestyvän!

Remppa-ja kesäkiireiden jälkeen toivon mukaan ehdin kuvata ja kirjoittaa hieman enemmän, on tämä sen verran kivaa puuhaa. Blogini on ollut alusta alkaen aika "sillisalaattia", kuitenkinpääpaino päiväkirjamaisella ajatusten ja kuvien tallentamisella, ihan tavallisen elämän muistiinkirjaamisella. Välillä jokin aihepiiri nousee pintaan enemmän, kuten nyt luonnollisesti sisustamisjutut ovat itselle tärkeitä rempan myötä. Jatkanen samalla linjalla, vaikka loppukesästä mietin kovastikin jotain uusia linjauksia. 


Ja hei, miulla alkoi syysloma!!




Aavistus







Luulen, että minulla on aavistus siitä miltä isovanhemmuus tuntuu. Siskojen lapset ovat niin ihmeellisellä tavalla tuttuja, rakkaita ja tärkeitä. Heitä katsoessani näen sekä siskojani että omia lapsiani, ehkäpä siis itseänikin. Harmi kyllä, pitkien välimatkojen ja kiireisen arjen takia tapaamme hiukan liian harvoin kummankin siskoni perheen kanssa. 

 Tätä kuvassa tepastelevaa yksivuotiasta olin siis hoitamassa viime viikonloppuna. Tulimme juttuun mainiosti, sain monta suukkoa pieneltä ja hän ehkä jokusen enemmän... 

Ensi viikolla menemme kyläilemään toisen siskoni luokse, ja tapaamme puoli vuotiaan pikku herran pitkästä aikaa. Tuoksuukohan sen ikäinen vielä vauvalta, en muista enää?

:)


p.s. kuvanlaatu huono kännykkäotoksen takia




perjantai 4. lokakuuta 2013











Lokakuussa

Mustan maan
hämärässä
itävät sadun siemenet,
 kesällä kylvetyt 
karhukin kääntää kylkeään 
jottei heräisi
 Siriuksen vilkkuvaan valoon
Tähdet, taivaan sitkeät majakat
 sulattavat valollaan 
pieniä reikiä 
pimeän peittoon.

-Heli Pukki-


Lokakuinen runo kääntyy jo kohti tulevaa pimeää, mutta kuvissani on viime päivinä hyvinkin esillä ollutta valoa... pakkasaamun valoa kuvasin keskiviikkona eli 2.10. 

Touhua ja tohinaa riittämiin, kirjoitettavia ajatuksia paljon, kuvia vähemmän. Huomenna lähden hoitamaan Lahteen siskontylleröä, joka on oppinut kävelemään ja juoksemaankin sitten viime näkemän :)! 

Palaan kun ehdin paremmin!