Varjoja

Mieltäni varjostaa työrintamalla se tosiasia, etteivät teoria ja käytäntö valitettavasti kohtaa erityisen hyvin hoitotyössä. Resurssipula estää toimimasta parhaalla mahdollisella tavalla. Saattohoitoa kotioloissa on haasteellista toteuttaa, kun ei ole virallisia ohjeita miten toimitaan. Kuka ottaa mistä ja missä vaiheessa vastuun. Eihän se silti koskaan helppoa ole, saatella ihmistä kuolemaa kohti... oli ohjeita tai ei.

Suren myös sitä, miten paljon on yksinäisiä ihmisiä. Miten paljon on vanhemmilla sukupolvilla läheisyydenpelkoa ja kuitenkin myös tarvetta siihen toisen ihmisen kosketukseen ja läsnäoloon. Ihmisiä, joilla ei ole ketään. Tai olisi, mutta elämänkoukerot ovat ajaneet erilleen kenellä mistäkin syystä. Aikuisia lapsia, jotka eivät uskalla koskea vanhempiaan näiden viimeisinä päivinä, vaikka asuisivatkin saman katon alla. Kun olisi aika vain pitää äitiä kädestä kiinni, olla lähellä. Unohtaa menneet kaunat... Voi miten toivonkaan, että omani tulevat vierelle sittenkin kun olen vanha ja väsynyt.

Puntaroin jatkuvasti sitä, jatkanko sairaanhoitajana miten kauan. Tietty osa minusta on "kuin syntynyt tähän työhön". Osa kaipaa tekemään välillä jotain ihan muuta. Toisaalta ajattelen, että jos voisin keskittyä enemmän johonkin tiettyyn hoitotyön osa-alueeseen, niin ehkä jaksaisin paremmin. Vanhustyössä pitää tietää niin paljon niin paljosta. Toisaalta kun ihmistä hoitaa, niin kokonaisuus on paljon...