perjantai 29. elokuuta 2014

Aika aikaansa kutakin





Huoh. 

Viisi vuotta olin osittaisella hoitovapaalla eli tein lyhennettyä työaikaa. Kotihoidossa ollessa siis töitä ma-to virka-aikana. Nyt kaksi vuotta osastolla kahta vuoroa, neljänä päivänä viikossa, sekalaisessa järjestyksessä. Hra Kuopus aloitti kolmannen luokan tänä syksynä eli lasten ikään vedoten en enää voi lyhennettyä työaikaa tehdä. Kohta kuukausi siis normaalia työaikaa, viittä päivää viikossa takana. Hetkittäin meinaa ottaa lujille, ehkä enemmän henkisesti, kun tajuaa että esimerkiksi peräkkäisiä kolmen päivän vapaita ei ole kovin usein. Tai että viisi työpäivää putkeen on ihan sitä normaalia perushommaa muillakin. 

Kääntöpuolena sitten se näkökulma, että töissä olen paremmin perillä asioista, hahmotan kokonaisuuksia eri tavalla kuin keväällä, haluan ottaa asioita enemmän hoitaakseni ja koen jopa jollain tapaa kantavani vastuutakin nyt enemmän. Keväällä oli nimittäin normivapaiden lisäksi kaikki pääsiäisen, vapun, helatorstain yms. ylimääräiset arkipyhävapaat, joten kävin töissä kirjaimellisesti vain kääntymässä. Jos on kaksi-kolme päivää kerrallaan töissä, niin tulee siinä helposti semmoinen fiilis: "että en ota kantaa, ei kuulu mulle, no kohtahan olen jo taas vapailla"... ja se toisaalta tuntui myös itselleni epätyypilliseltä ajatusmallilta tai käytökseltä. Kevät ja alkuvuosi meni kyllä sattuneesta perhepiirin tragediasta johtuen muutenkin puoliteholla, joten oli kyllä hyväkin, etten ollut töissä niin intensiivisesti.

Sehän tässä tietty sitten vähän voi alkaa tökkimään, kun samat lasten harrastuskuviot talkoineen on kuitenkin edelleen hoidettavana. Mutta ehkäpä saan tehtyä asioita tehokkaamminkin, kun ei ole ns vapaata lorvimisaikaa niin paljoa. Saas nähdä!





perjantai 22. elokuuta 2014




kuva Karoliina Kärkkäinen




" Hän jonka pintaa nauru ja kyyneleet yhdessä hioo vaihtaen vuoroaan..."



"Surun kestäväksi kasvoin, onnen en"



"Ja kun sä et uskalla sanoo niitä sanoja, joilla voisit ratkaista kaiken, voit luottaa minuun 
voit luottaa 
ei mitään hätää 
jos ei omat voimat riittäneet 
ei mitään hätää
se olen minä joka voin kuivata sun kyyneleet"






Suru on ihan pinnan alla koko ajan. 

Silmät kostuvat ruokaostoksilla ollessa, kun tapaan ihmisen, jonka omaisen vierellä olemme yhdessä olleet tämän viimeiset hetket. Kotiin tullessa itku purkautuu voimalla. Ihmettelen miten minä, minä pieni voin, pystyn, jaksan, osaan olla niissä tilanteissa riittävän vahva ja herkkä yhtä aikaa? Ilmeisesti se on kuitenkin onnistunut, koska minua kiitetään läsnäolosta, siitä että juuri minä olin siinä silloin. 

Mistä se vahvuus ja herkkyys tulee? En tiedä. En tiedä uskonko Jumalaan, mutta johonkin Isompaan Voimaan, joka Samulin laulun sanoin auttaa jaksamaan ja kuivaamaan ne kyyneleet. Antaa seuraavassa mutkassa jo naurun ja ilon, vaikka hetki sitten on ollut raskasta.


Minulle rakkaiden miesartistien laulujen sanat lohduttavat. 











torstai 21. elokuuta 2014

Aamuhetki














Minulla on toveri, joka harrastaa valokuvaamista enemmän tosissaan kuin minä. Joskus oli puhetta, että lähdetään yhdessä lähellä olevalle Torronsuolle aamu-usvaa kuvaamaan. Viime sunnuntaina se toteutui. Oli upeaa. Tuli upeita kuvia. Yhdessä tuumin totesimme, että uusia yhteisiä retkiä on alettava suunnitella heti kohta pian. 


Viimeinen kuva Karoliina Kärkkäisen eli Sinisilmän ottama, muut omiani. Karoliinan blogin puolelta löytyy vanhempia kuvia, mutta Facebookista löydät hänen tuoreita otoksiaan etsimällä sivuston Sinisilmä. 





Gdansk, osa 4, Sopot


























Paikallisjunaliikenteen liput olivat suomalaiselle käsittämättömän halpoja; aikuinen pääsi vajaan puolen tunnin junamatkan 0,85sentillä!!! Viimeisenä reissupäivänämme tutustuimme Sopotin rantaresorttiin, joka on osa  Kolmoiskaupunkia, jonka Gdansk, Sopot ja Gdynia yhdessä muodostavat. Kolmoiskaupungin alueella kulkee junia ihan jatkuvasti, joten niillä matkustaminen oli edullisuuden lisäksi helppoa. 

Sää ei matkamme aikana eronnut juurikaan kotimaan kesäkuun lämpötiloista, mutta Sopotin reissullemme osui matkan lämpimin ja poutaisin päivä. Omat lapsemme kirmasivat hiekkarannalla aivan innoissaan pienten serkkupoikien nukkuessa päiväuniaan varjossa. Hra Kuopus jopa uskaltautui uimaankin! Neiti Esikoinen keräsi simpukoita ja Hra Kuopus täydensi kruunupullonkorkkivarastojaan. Minä istuin toista tuntia itsekseni hiekalla, ja nautin kerrankin joutilaasta paikallaan olosta. Muu seurue pysytteli rannan tuulesta pois osin nukkuvien pienokaisten, osin lämpöisempien puistopaikkojen takia.

Heinäkuussa aiemmin täällä lomailleet kälyni ja hänen miehensä kertoivat Sopotin olleen tuohon aikaan kuin jokin eteläisempikin rantakohde; ihmisiä, hellettä, musiikkia, yöelämää. Nyt oli vielä melko rauhallista, ainakin näin päiväretkeläisen silmin. Ihmeellisen lähellä tuommoisetkin upeat hiekkarannat! Niin ja nähtiinpä Euroopan pisin puurakenteinen laiturikin, Molo nimeltään.

Suosittelemme.


p.s. Mololta olisi voinut hypätä merirosvolaivanristeilylle, kuten myös Gdanskin keskustasta. Tyydyimme kuitenkin tällä kertaa vain yhteiskuvaan merirosvon kanssa. 


Gdansk, osa 3



















En ole unohtanut lupaustani julkaista täällä lisää kuvia kesäkuisesta Gdanskin matkastamme. Tässä hiukan väri-ilottelua, ihasteltavaa riitti kyllä kaikille aisteille: ihania jäätelöitä ja hurmaavia saippuoita, joista palasaippufanina olin aivan tohkeissani. Toripöydät notkuivat jo vaikka mitä herkkuja ja kirsikat olivat herkullisia + halpoja! Ruoka oli hyvää, söimme monenlaisissa ravintoloissa; sekä paikallista ruokakulttuuria maistellen että ihan kansainvälisiä eväitä pureskellen. Ulkona syöminen oli huomattavasti halvempaa kuin Suomessa, esimerkiksi neljän aikuisen ja kahden lapsen ruoat juomineen sai noin 40eurolla. Seurueen toiseksi nuorimmalle (2,5v) tilattiin aina "extra plate", johon jaoimme sitten muiden annoksista. Tämä systeemi toimi vallan hyvin, koska ainakaan Hra Kuopus ei olisi jaksanut läheskään aina syödä omaa annostaan kokonaan.





tiistai 12. elokuuta 2014

Superkuu











On se upea! En osannut valita yhtä ainoaa, joten tässä sunnuntain ja tämän illan omaan silmääni parhaat otokset. Ja kyllä, voin sanoa olevani tyytyväinen kameraani! 

Neljän Ruusun Katkera kuu on soinut viime päivinä päässäni superkuusta johtuen. Tulipa kyseinen bändi nähtyä livenäkin pitkästä aikaa reilu viikko sitten. Oli varsin menevä shöy. 











Haikeutta ja surumielisyyttä jäähyväisistä, pitkistä välimatkoista perheenjäsenteni kanssa, haastavista elämäntilanteista lähipiirissä ja hiukan vieraammillakin ihmisillä, ajoittaisesta riittämättömyyden ja voimattomuuden tunteesta kun haluaisi tehdä niin paljon enemmän, kuolevien potilaiden hoitamisesta, kovia kokeneiden vanhusten kohtaamisista, ajan nopeasta kulumisesta...

Silti ymmärrän tämänkin kaiken vain yksinkertaisesti kuuluvan elämääni.















Iloa ihanasta kesästä, lämpimistä illoista, lukuisista uintireissuista, uusiin paikkoihin tutustumisista, ystävien ja sukulaisten kohtaamisista, perheen yhteisestä ajasta niin kotona kuin reissun päälläkin, kotipihalta aukeavista kauniista maisemista, alkavan arjen tuomasta rytmistä... ja monesta muustakin asiasta. Näiden kuvien auringonlaskutanssista, upeasta valosta ja väristä. 






maanantai 11. elokuuta 2014

Arjen alussa








Lapset lähtivät kouluun. Siirsin eilen kolmen viikon kesäkuvat koneelle, ikinä ei kamerassani ole kerralla ollut noin pitkän ajanjakson kuvia. Pesukone pyörii urakalla, kuten teki eilenkin. Pyykkikorit tyhjäksi - pakkomielteinen rituaali arjen alkaessa. Iltavuoroa ennen aion täyttää ja koristella lapsille koulunalkajaiskakun, mehevän kesäkurpitsakakun ohje löytyi uusimmasta Pirkasta.