Lomalla

 

 

 

 

 

 

Ollaan hiihtolomalla Sallassa. Täällä on sentään talvi. Tosin sää on harmaa, ja vettäkin satanut, mutta silti voin allekirjoittaa ensimmäisen kuvan ajatuksen; rinteessä ja ladulla on mukavaa. Sen verran harmaata on kuitenkin, etten ole kameran kanssa ulkona heilunut. Flunssa alkaa olla mennyttä, tosin kroppa (mieleni lisäksi) on sen jälkimainingeissa kovin väsynyt.

 

 Hra Kuopus koristeli tänään jokaiselle oman iltapalarahka-annoksen ja vähintään yhtä iloisesti hymyilevät reissuhammasharjojemme suojakotelot. Eilen kävimme Papana pubissa kokemassa Hra Heinämäen Lato-orkesterin reissuversion eli Puuvajaorkesterin. Heikki Salo hurmaa aina. Huomenna ehkä vuorossa hänen luotsaamansa House Band aikuisten kesken. Voisikohan joku järjestää minulle toisen viikon lomaa tähän perään?

 

 

 

 

 

 



Flunssa kaatoi minut eiliseksi sängynpohjalle, alkuviikon sinnittelin töissä puolikuntoisena. Tänään olen pakannut pikkuhiljaa varusteita sunnuntaina alkavaa hiihtolomareissua varten. Ensin kuitenkin menemme hautajaisiin. 

Oma sairastaminen ja pakkaustohinat, Tyttären harrastushommat ja töihini liittyvät asiat ovat pitäneet ajatukseni jonkin aikaa kauempana tapahtuneesta. Tänään suru hyökkäsi taas kunnolla kimppuuni, kun valitsin toisen Siskoni kanssa muistovärssyä yhteiseen kukkavihkoomme. Mitä on tapahtunut, miten minä tämmöistä teen, miksi minun täytyy lukea tämmöisiä värssyjä??!!?? En edes uskalla ajatella, miten epätodelliselta ja kamalalta tämä kaikki tuntuu Siskostani, joka huomenna hautaa Rakkaansa...

Toivon voimia ja erityisen lempeitä enkeleitä rinnallemme huomenna(kin). 

Harmaata

Viime kesänä Hra Kuopus totesi minulle, että hiuksissani on viivoja. Kyllä, niinhän niitä on, enenevässä määrin. Loppuvuodesta huomasin niitä tulleen värjäyksistä huolimatta lisää, aina vaan enemmän. Niin kuin myös naururyppyjä silmäkulmiin. Lokakuussa huomasin ensimmäistä kertaa vaivoja käsissäni, rannekanavan ahtaumaa epäilin. Ajattelin jossain vaiheessa kirjoittavani tänne näistä ikääntymisen merkeistä itsessäni... tai siis kehossani. Nyt ne tuntuvat niin toisarvoisilta asioilta. 

Viime vuosi oli elämässäni tai -mme (perhepiiri, lähisuku) rauhallinen suvantovaihe; toinen siskoni sai esikoisensa, isän syöpä saatiin pysähdyksiin, kukaan ei kuollut ja työrintamallakin oli mukavaa ja sopivan haastavaa. Tämä vuosi pyörähti käyntiin eikä ehtinyt tammikuu edes puoliväliin, kun kohtalo pyöräytti rulettia rajusti riistäen edellä mainitulta siskoltani miehen ja pieneltä pojalta isän. 

Olen väsynyt ja surullinen, harmaa sisuksia myöten. Elämän ja kuoleman kysymykset, kaiken tämän maanpäällisen merkitys ja merkityksettomyys mietityttävät. Tuskastun turhanpäiväiseen narinaan ja valitukseen, katselen kaikkea uudesta perspektiivistä. Miksi täällä ollaan? Mitä varten tämä kaikki touhotus ja vouhotus, kova kiire ja stressi? Kaikki tekeminen, onko se kaiken näkemämme vaivan arvoista, kun se voidaan pyyhkäistä pois hetkessä. 

En jaksa ymmärtää.